Eliah Huddersfield, Theodore Lyons ja Victor Summers

Tähän tulee kuvailua jahka keretään sellasta suunnitella!

Eliah oli kuin olikin saanut vihdoinkin unenpäästä kiinni, vaikka vaivalloista se kyllä oli ollut yhtä kaikki. Vähän väliä poika oli joutunut kurkottamaan yöpöydälle ja tarkastamaan kellonajan. Hän selkeästi odotti jotain. Huokausten ja väärien hälytysten keskelle Eliah kuitenkin oli nukahtanut, joskin uni ei ollut kovinkaan syvää – ainakaan sillä hetkellä. Vielä ennen nukahtamistaankin nuorukainen oli kuitenkin ponkaissut sängystä ylös vähän väliä, sillä ulkoa kaikuvat kolahdukset saivat hänen aistinsa heräämään. Joka kerta Eliah oli kuitenkin joutunut pettymään ja lyömään päänsä takaisin tyynyyn. Samalla hän oli aina vetänyt peiton lihaksikkaan vartalonsa peitoksi ja tuhahtanut ärtyneesti. Hän oli huolissaan Theodoresta

Asiaa vaikeutti se, ettei Eliah halunnut vaikuttaa huolestuneelta, eli soittaminen oli täysin poissuljettu vaihtoehto. Ei hän tahtonut Theon saavan hänestä ylihuolehtivaista kuvaa, koska eihän hän ollut koskaan ollut sellainen. Eliah oli elellyt elämäänsä ottamatta suurempaa stressiä yhtään mistään ja pelaamalla jalkapalloa. Theodoren saapuminen pojan elämään oli muuttanut asioita kuitenkin aika tavalla. Rankkojen huumekokeilujen ja riitojen jälkeen tuo täysin Eliahin vastakohta oli opettanut hänelle lukuisia asioita, eritoten tunteita. Valitettavaa oli, etteivät kaikki tunteet miellyttäneet nuorukaista millään muotoa, eikä hän näin ollen osannut ottaa kovinkaan avosylin vastaan mielivaltaisia tunteita, jotka liittyivät esimerkiksi sanoihin ikävä tai huoli. Ne olivat Eliahin mielessä lähes järkyttävimpiä tunteita koko maailmassa, vaikka ei hän ollut saanut koettua niitä kuin ihan vähän vain. Ne pelottivat poikaa kuitenkin aika tavalla.

Yhteenmuutto oli varsin jännittävä asia molemmille pojista – joskin tietysti kaikki ystävät ja tutut luulivat heidän asuvan yhdessä vain toistensa kämppiksinä. Niitähän he tietysti olivatkin, mutta todennäköisestikään Eliahin kanssa samassa joukkueessa pelaavat pojat eivät olisi uskoneet silmiään, jos he olisivat nähneet nuoriherra Huddersfieldin kotonaan Theo kainalossaan. Se oli kuitenkin salainen asia, josta kukaan ei tiennyt – ainakaan toistaiseksi. Eliahin maineen ja Theodoren mielihalujen kannalta oli kaikista viisainta, ettei kukaan tiennyt mitään heidän suhteestaan. Tosin tietysti Oliver ja Ann tiesivät asiasta.

Heleä ja kevyt univerho muuttui tuntien keskellä valtavaksi, painavaksi aalloksi, joka keinutti nuorukaista mukanaan. Tietämättään Eliah käänsi kylkeään ja murahti poikamaisesti unensa keskeltä. Luultavasti hänen mielensä tulvi maailmanmestaruusotteluita ja kaikkea muuta jalkapalloon liittyvään, kaikkea sitä mistä hän piti. Näin ollen on helppoa päätellä, että tuona yönä Eliah uneksi myös Theodoresta.

Kello oli reilusti (viisi ja puoli tuntia) yli puolen yön Theon huojuessa eteenpäin illan pimentämällä hiekkakujalla joka mutkitellen kulki metsän läpi. Pojan laidasta laitaan kulkevasta siksakkikävelystä, itsekseen naureskelusta, kompastelusta ja silmistä jotka eivät oikeastaan olleet keskittyneet mihinkään saattoi jo päätellä, että alkoholia oltiin nautittu. Paljon.
Theodorea se ei haitannut alkuunkaan, kuten ei haitannut myöskään se, että hän oli luvannut Eliahille olevansa kotona ihmisten aikoihin. Ihmisten aikoihin oli kuitenkin niin venyvä käsite, ettei Theoa voisi oikeastaan edes syyttää. Poika etsi kaikki porsaanreiät tilanteesta jottei joutuisi vastaamaan Eliahille mistään. Vastuunto ei millään muotoa sopinut Theoon, hyvä jos sen sai mahtumaan edes samaan lauseeseen muussa kun kielteisessä muodossa. Mitä sitten jos joku huolestuisi? Todennäköisesti Eliah vaan nukkuisi ihan tyytyväisenä ja tuijottelisi unifilmejä pupunkorvin varustetuista strippariblondeista.
Poika oli itsestään oikeastaan hyvinkin ylpeä, vieroitus oli tosissaan poikinut edes alkeellisia tuloksia koska hän oli pitäytynyt vaan niissä näteissä pulloissa joiden sisällä oli kirkasta ruskeansävyistä nestettä joka poltti kurkussa ja maistui kuvottavalta. Tietenkään kaikki eivät pitäneet edistyksenä sitä, että Theo korvasi nyt pillerit pulloilla, hän itse piti sitä kuitenkin hyvin suurena juttuna.

Valkoinen omakotitalo Yellow Avenuen liepeillä tuli näkyviin. Theodoren oli ollut hyvin vaikea totutella ajatukseen, että hän asui nyt sillä alueella jonka ihmisiä hän oli aina halveksinut, Eliah oli tosiaankin avartanut hänen näkökulmaansa.
Theo kontti ovelle vievät portaat ylös ja jäi istuskelemaan kiviportaalle. Sormet kävivät järjestelmällisesti läpi farkkujen taskut noin kymmenisen kertaa peräkkäin löytämättä mitään. Metallinpala oli selvästikkin jossain aivan muualla kun minne Theodore oli sen alunperin laittanut, tai sitten muisti vain pätki niin pahasti, että hän vain kuvitteli laittaneensa avaimen taskuunsa. Tai ehkä avain oli ottanut jalat alleen ja kipitellyt itsekseen kotiin? Sekin vaihtoehto tuntui hyvin mahdolliselta.
Joka tapauksessa Theo sai parissa minuutissa pääteltyä, ettei avainta ollut ja hän tajusi jopa koputtaa oveen ja soittaa ovikelloa. Ovikellon painaminen osoittautui hyvin hankalaksi kun istui maassa, eikä Theo millään jaksanut nousta joten hän vain kurkotti ylöspäin, väsyi ponnistuksesta ja painoi nappulan pohjaan päästämättä sitä pitkään toviin ylös.

/ Anteeks en oikein vielä pääse käsiksi Eliahmussukkaan! /

Kellon lähennellessä jo aamuyötä, ei Eliah ollut herännyt pitkään aikaan. Tuulisen aamuyön pienet rasahdukset eivät saaneet poikaa enää hereille, sillä uni oli muuttunut hyvin vahvaksi ja uuvuttavaksi, eikä hän olisi voinut herätä, vaikka olisi halunnut. Toisaalta Eliah oli ennen nukahtamistaan pelännyt Theon palaavan kotiin ilman hänen huomiotaan, mutta toisaalta hän oli toivonut nukahtavansa. Toisen odottaminen ei ollut koskaan kuulunut nuorukaisen tapoihin, eikä tulisi koskaan kuulumaankaan, vaikka nimenomaan sitähän Eliah oli tunteja sitten tehnyt: odottanut Theodorea huolesta soikeana.

Vaikka uni oli verhonnut Eliahin varren kokonaan omakseen, ei hän voinut olla heräämättä raskaaseen ovikellon pimpotukseen. Kuin ohjuksen voimasta nuorukainen säpsähti hereille, jääden hetkeksi varmistamaan, ettei hälytys ollut väärä. Ei, ei se ollut. Oven takana oli joku, mutta Eliah ei jaksanut enää uskoa sen olevan Theo. Olihan hän odottanut toista jo hyvän aikaa. Vaivalloisuutta ulos tuhahtaen Eliah siirsi peiton syrjään ja nousi ylös sängystä. Vaivautumatta laittamaan mitään päälleen hän suuntasi askeleensa suoraan ulko-ovelle jääden jälleen hetkeksi kuuntelemaan. Ulkoa ei kuitenkaan kuulunut minkään sortin ääntä, vaan tuulen kaunista ulinaa lukuun ottamatta naapurusto oli hyvin hiljainen. Eliah vei kätensä oven kahvalle ja raotti sitä vähän. Kaikeksi hämmästyksekseen poika ei nähnyt ulkona ketään omalla tasollaan, vaan tummahiuksinen ja selvästi juopunut poika istui maassa uupuneen näköisenä. Eliah kurtisti kulmiaan, mutta avasi ovea vähän enemmän.

”Theo?” Hän lausahti hyvin neutraalisti ja elottomasti. Ei Eliah tiennyt yhtään mitä ajatella. Sen lisäksi, että nuorukainen oli hämmentynyt Theon oudosta kotiinpaluusta, oli hän väsynyt huonosti nukutun yön jälkeen. Ja sitä paitsi, eihän yö ollut vielä edes päättynyt. Normaalisti Eliah olisi vielä uinumassa tyytyväisenä Theodore kainalossaan, eikä suinkaan värjöttelisi ovensuussa maassa istuvaa poikaystäväänsä katsellen.

”Missä sä oot oikein ollut?” Eliah laski kädet lantiolleen. Hän yritti näyttää vakuuttavalta ja onnistuikin siinä yllättävän hyvin ottaen huomioon sen, ettei hänellä ollut päällään muuta kuin valkoiset ja tavalliseen tapaan hyvin tyyriit boxerit. Pieni vihanpoikanen kuitenkin kyti Eliahin sisällä, vaikka hän sisimmässään olikin onnellinen, että Theodore oli vihdoin ja viimein tullut takaisin kotiin, joskin vähän juopuneessa tilassa.

/ joo tien et huono vuoro, mut varotin D : /

Theo oli aivan liian humalassa tajutakseen mistään mitään, tällä ei käynyt mielessäkään, että Eliah oli ehkä herännyt, tai että olisi ehkä jotenkin sopimatonta ilmestyä keskellä yötä oven taakse totaalisen pihalla. Oikeastaan pojan ajatukset olivat edelleen avaimissa, eikä viinan sumentamaan mieleen mahtunut kun yksi asia kerrallaan joten mikään muu kun se kirottu metallinpala ei käynyt lähimaillakaan tajuntatasoa. Ajantaju katosi nopeasti, Theodore ei tiennyt oliko istunut siinä portailla sekuntin vai kaksi tuntia, oliko hän edes soittanut ovikelloa? Oli luultavasti, joten se oli kai rikki kun ovi ei auennut? Tämä olisi kurottunut painamaan ovikelloa uudelleen, mutta kaikki raajat tuntuivat niin raskailta, että siihen portaille nukkumaan jääminen tuntui paljon paremmalta ajatukselta kun kellon luokse asti raahautuminen. Yöilma oli kylmä, iho tuntui olevan kauttaalta niin kohmeessa, että tunto oli kadonnut, Theo ei vain tiennyt johtuiko se juodusta viinasta vai todennäköisesti kuvitellusta pakkasesta, eikä hän viitsinyt päätään asialla vaivata.

Poika kääntyi hankalasti ympäri maatasossa kun ovi vihdoin aukesi, harottavilla silmillä meni pitkä tovi kohdistua ovessa seisovaan hahmoon ennen kun Theo tunnisti tuon Eliahiksi. Kasvoille nousi vilpittömän viaton hymy, Theodore ei nähnyt asiassa mitään minkä takia hänen pitäisi olla häpeissään tai pahoillaan, ei, poika oli vain iloinen siitä että oli selvinnyt ehjin nahoin kotiin asti Eliahin tuokse.
"Moi", Theo hihkaisi painuksissa olevalla äänellä joutuen kallistamaan päätään taakse saadakseen katseensa jonnekkin Eliahin kasvojen tienoille.
"Olikshä nukkumash.. sa?", poika tiedusteli yllättävän vähän sammaltaen kun hetken päästä tajusi, ettei toisella ollut päällä kun valkoiset bokserit.

Koska Theodore ei vieläkään muistanut, että oli soittanut ovikelloa, ihmetteli hän suuresti sitä miten toinen oli tajunnut tulla ovelle. Ehkä oli aamu ja Eliah lähti kauppaan? Tai kouluun? Kävikö mies edes koulua, tai kauppaa? Tai kaupassa. Ajatus heitteli mielessä ilman mitään logiikkaa aina toisen ennustajakyvyistä siihen kuka kävi yleensä kaupassa.
Poika ei tehnyt elettäkään noustakseen ylös tai edes ryömiäkseen sisälle, kylmä maa tuntui sillä hetkellä maailman miellyttävimmältä alustalta ja Theo olisi mielellään vaan jäänyt siihen istumaan ja puhumaan kännisyvällisiä Eliahin kanssa.

// Nyt mun on oikeasti syytä pyytää anteeksi o: Härre mitä paskaa //

Eliah kohotti kulmiaan toisen tervehdykselle. Hän voisi joko alkaa nauraa tai vaihtoehtoisesti itkeä. Nuorukaista toisaalta nauratti, olihan Theo varsinaisessa kaatokunnossa, mutta oliko siinä jotain naurettavaa? Toisaalta taas Eliah oli pettynyt toiseen jostain syystä ja häntä ärsytti. Eikä mikään ihme: olihan hänet herätetty kesken yöunien. Poika olisi mielellään palannut sisään ja käpertynyt lämpimien vällyjen alle ja mielellään Theodore kainalossaan.

”No miltä näyttää?” Eliah kysyi vähän ärtyneenä ja kyykistyi toisen vierelle. Hän katseli juopunutta poikaa hyvin pettyneesti ja huokaisi. Sinä hetkenä hän mietti miksi ylipäätänsä piti toisesta? Joku Theodoressa viehätti, sillä tämän outo kokeilunhalu ja muut ongelmat eivät vaikuttaneet kovinkaa viehättäviltä. Ajatus katosi kuitenkin yhtä nopeasti kuin se oli Eliahin mieleen tullutkin.

”Täällä on vähän kylmä, mitä jos vaan mentäis sisään tai jotain?” Hän lisäsi ja katseli Yellow Avenuen tyhjää katua. Theodore oli varmasti viimeisempiä matti myöhäisiä, koska katu oli autio ja suorastaan huokui hiljaisuutta. Kaikki baari-iltaa viettäneet olivat joko turvallisesti kotona tai sitten viettämässä rattoisaa iltaa uusimpien löytöjensä parissa. Eliah oli kuitenkin tyytyväinen, että Theodore oli löytänyt itse kotiin. Tai ainakin hän toivoi, että niin oli käynyt.

”Nouse nyt ylös siitä jooko?” Eliah sanoi vielä lähinnä pyytävästi. Pieni käskevä vivahde kuitenkin särisi lausahduksessa, mutta tuskin Theo sitä kuulisi. Moisessa jurrissa tämä tuskin tajuaisi, vaikka jäisi jyrän alle. Miten ihmeessä Theodore pystyi edes juomaan itseään tuollaiseen kuntoon joka ainoa kerta? Eliah oli itse aina ollut varsin sivistynyt alkoholin käyttäjä, vaikka tietysti hänkin on omat rajansa joskus etsinyt. Theo sen sijaan oli lähes aina oksentamispisteessä tai vähintäänkin sammumassa jossain vaiheessa iltaa.

Eliah vain toivoi, että maassa makaava poika nousisi ylös ja tulisi hänen kanssaan sisään. Ulkona oli suhteellisen kylmä, sillä öinen viima kävi päälle. Ei ollut siis ihme, että Eliah värähteli kylmästä. Hitaasti ja vaivalloisesti hän nojasi päänsä käteen, joka puolestaan nojasi pojan polvea vasten. Eliahia kyllästytti ihan suunnattomasti.

Eliah ei ollut ainut jota ärsytti, Theon samentunutta mieltä häiritsi aivan suunnattomasti se, että toinen vain seisoi ovella ja valitti nukkumaanmenosta ja luoja ties mistä kaikesta. Theo oli kovasti menossa nukkumaan lähimpään pusikkoon, mutta selvästikkään Eliah ei ollut halukas auttamaan tässä asiassa ja pojan oma keho oli niin loputtoman väsynyt, että jalat tuskin kantaisivat. Normaalitilassa Theodore olisi tietysti tajunnut miksi toinen oli näreänä, pettynyt ja ärtynyt, mutta nykyisessä olotilassa.. Theolla ei ollut mitään käsitystä, hän ei tajunnut mitään mistään, ja yleensä jos ei ollut varma seisoiko maanpinnalla vai taivaankannella ei osannut lukea ihmisiäkään. Poikkeuksia ehkä oli, mutta Theo ei lukeutunut joukkoon.

Theodore mittaili Eliahia katseellaan oikeasti yrittäen vastata kysymykseen. Eliahilla oli bokserit. Oliko tuo ollut nukkumassa? Sillä oli bokserit. Vain valkoiset bokserit. Joten sillä ei ollut arkivaatteita, mutta se ei kertonut oliko mies ollut nukkumassa. Valkoiset kalliit bokserit.

Theon ajattelusta ei oikein tullut mitään, huomio valui aina vaan valkoisiin boksereihiin jotka olivat varmaan maksaneet enemmän kun pojan farkut. Outoa, että joku halusi tuhlata niin paljon boksereihin joita käytti yöpaitana. Mikäli Eliah oli edes ollut nukkumassa. Ehkä mies vain esitti olleensa nukkumassa jotta sai Theon potemaan syyllisyyttä? Ei onnistunut, poika oli aivan liian ulalla tajutakseen asian ytimen.
"Oliksä?", Theo kysyi vilpittömästi hetken pohdinnan jälkeen. Eihän Eliahista saanut mitään selkoa, tuota lukenut psykiatrikaan.

"No joo joo", Theodore nyökytteli Eliahin ehdottaessa sisään menoa jo toisen kerran, mitään ei kuitenkaan tapahtunut vaan poika istui sitkeästi paikallaan tuijottaen leppäkerttua joka hiljaa kipitteli pienten kivien yli portaikon vierellä. Leppäkerttu putosi kiveltä ja lehahti lentoon, Theo katsoi hämmentyneenä sen perään erottamatta näkökentästään mitään muuta kun epäselviä hahmoja jotka heiluivat jokaisen pään liikkeen mukana ja nousi lopulta itsekkin ylös, arvatenkin hyvin huterasti.

Kylmä oli tosiaan puretunut tiukasti aina luihin asti, iho oli kananlihalla ja koko keho hytisi vaikkei Theo kylmää ollut tajunnutkaan aiemmin, nyt se kuitenkin iski kunnolla päälle. Hyinen porras ei enää tuntunut laisinkaan niin mukavalta paikalta nukkua, eteismatto sen sijaan näytti upottavan täydelliseltä. Poika ei millään ilveellä saisi raahattua itseään sisään kunnialla, saati ylös portaita.. Pitkiä, jyrkkiä, hengenvaarallisia portaita.

» Eliah Huddersfield
» Eliah Huddersfield
» Theodore Lyons
» Kimppakämppä - eliah ann henry damien
» Lyons, Devon Street