When The Night Falls

Ilta oli jo pitkällä, melkein yössä kun Yuu pyöri orvon näköisenä autiolla Elm squarella. Läheisestä räkälästä kuului satunnaisia huutoja, ihmiset kävelivät aukion reunamilla, ohittivat sen välinpitämättömästi eivätkä kiinnittäneet huomiota pienehköön mustaan huppariin sekä farkkuihin pukeutuneeseen poikaan. Ehkä se oli normaali näky täällä, nistit kärkkymässä huumeita ja yksinäiset ukkomiehet huoria kun vaimo painaa pitkää päivää ja lämpöä ei saa kun...noh omalta kädeltä tai maksua vastaan kuppaiselta huoralta. Yuuta veti hupun syvälle päähänsä välttyen siltä, että kukaan ei vahingossakaan tunnistaisi häntä vaikka varmasti suurin osa Rashee roadin asukkaista olivat kyllä jo nähneet, tai viimeistään kuulleet tämän aasialaisperäisen nuorikon heilumassa ympäri katuja haastamassa riitaa kaikkien ja kaiken kanssa. Silti, jokin ylpeys piti olla, ja Yuuta ei halunnut tulla yhdistetyksi varsinkaan huumeisiin joita hän oli aukiolla kärkkymässä. Kuitenkaan, ei ketään edelleenkään näkynyt vaikka sisäpiirin tietona nuori poika tiesi vahvempien huumeiden liikkuvan juurikin täällä vaikka pilveähän hän vain oli vailla.

Yuu kaivoi taskustaan viimeisen nuhjaantuneen tupakkansa ja sytytti sen niin, että liekki sokaisi hänet hetkeksi pimeässä illassa. Nuorikko poltti savuketta melkein tuskallisen hitaasti yrittäen nauttia jokaisesta henkosesta sen minkä ehti, olihan se hänen viimeisensä ja ainakin vielä hänen oli vaikea saada lisää tupakkaa mistään, sitä ei, hänen huonoksi onnekseen, niinkään jaettu kaduilla jokaiselle ohitse kulkevalle teinille. Yuuta asteli rennoin askelin läheiselle penkille istuutuen niin, että nosti polvet koukkuun eteensä ja kietoen kätensä niiden ympärille niin, että näytti oikeastaan vain mustalta mytyltä joka satunnaisesti otti henkoset palavasta tupakasta. Oranssitukkainen naputti kenkänsä kärjellä tuolin metalliseen reunaan jonkinlaista komppia samalla kun hyräili hänelle itselleenkin tuntematonta kappaletta yrittäen näin täyttää ympärillä vallitsevan hiljaisuuden. Olisi voinut melkein luulla, että häntä jännitti, pelottikin ja olisi ollut valehtelua väittää, että näin ei ollut. Totta puhuen Yuuta oli melkein kauhuissaan, olihan hän kuullut mitä kauheuksia näillä kaduilla tapahtui, ei pelkästään päivisin mutta vielä enemmän pimeän tultua. Tämän takia hän olikin yleensä pysynyt sisätiloissa iltaisin sekä öisin, nyt pakonomainen tarve oli ajanut hänet yksin ulos uhmaamaan kuolemaa tai pikemminkin rashee roadin nistejä joka tosin sekin saattoi johtaa ennenaikaiseen kuolemaan tai ainakin, hyvällä tuurilla, vain aivovaurioon.

Tuuli sai Yuun värisemään kylmästä ja tuntui, että se sai myös tupakan palamaan nopeammin sillä pian hän tunsi kuumotuksen sormissaan kun tulipää hehkui lähellä niitä. Hän viskasi tupakan maahan, pitkälle itsestään jääden nyt kököttämään yksin pimeyteen. Lähellä oleva katuvalo välkkyi hieman, oli tehnyt sitä itseasiassa siitä asti kun Yuuta aukealle saapui, mutta nyt se sammui särähtäen. Muut lamput olivat nekin myös pimentyneet, rikottu luultavasti aikapäiviä sitten. Yuu kuitenkin jatkoi hyräilyä yrittäen kerätä rohkeutta edes nousta ylös ja kävellä jonnekin suojaan.

Päivä oli ollut samanlainen kuin kaikki muutkin. Heräät vapaapäivänä myöhään, makoilet sängyssä pari tuntia, ruokit kissan ja sitten notkut vain sohvalla telkkarin ääressä. Siinä samalla on hyvä korkata pari kaljaa ja käydä tupakalla puolentunnin välein. Tällainen oli normaalia Dakotan vapaapäivänä ja illalla hän meni sitten vetämään pari kaljaa. Kuten esimerkiksi oli tehnyt tänä iltana. Askeleet olivat suuntautuneet kohti Rasheraspia joskus siinä yhdentoista aikoihin ja saanut itsellesi pienen hiprakan aikaiseksi. Ei sitä tosin kauaa jaksanut katsella silmissä niitä kaikenmaailman ällöjä karvaisia äijiä tai vähäpukeisia naisia, jotka myivät itseään rahasta. Ei siinä voinut sitten muuta kuin lähteä kotiin omille jatkoilleen ja sammua olohuoneen sohvalle. Se oli tavanomainen Dakotan vapaapäivä.

Nyt tämä keesipäinen mies käveli poispäin siitä Rasheen pahamaineisimmasta baarista ja sytytti yhden tupakan. Päällä oli tänäänkin pelkästään mustaa: musta rotsi, sen alla musta huppari ja mustat farkut. Jaloissa oli kulahtaneet maiharit ja silmiä ympäröi musta kajaali. Askeleet olivat laiskoja ja samoin katse niissä vihertävän harmaissa silmissä. Ohitse käveli juopuneita ihmisiä, nistejä sekä prostituoituja, joista muutama loi varsin kiinnostuneita katseita Dakotaa kohden. Mies katsoi erästä blondia laiskasti takaisin, joka sai tytön pysähtymään.

"No kappas. Kukas se siinä? Näytät kyllästyneeltä. Ei sua kiinnostaisi kokeilla jotain tosi erikoista. Vaan kaksikymppiä", se nainen sanoi vihjailevalla äänensävyllä ja Dakotia kuuli kuinka tuon askeleet alkoivat seurata häntä.
"Ei kiinnosta", mies tokaisi yksinkertaisesti ja jatkoi matkaansa, kunnes pysähtyi hetkeksi aikaan Elm Squarelle vievän reitin päähän. Tupakan päästä kopautettiin enimpiä tuhkia ja haroi keesiään hivenen pystympään. Hän kuuli korkokenkien kopinaa ja mies pyöräytti silmiään. Se lutka seurasi häntä. Varmaan oli todellinen puute rahan suhteen, jolla saattaisi ostaa aineita tai ostaa äpärälapselle ruokaa. Dakota ei kuitenkaan ollut niitä rahoja antamassa, sillä häntä ei kiinnostanut käyttää mitään maksullisia palveluita. Niitä panoja sai ilmaiseksikin, jos vain huvitti.

"Heei, älä nyt. Toi on alin hinta mulla ikinä. Ja mä en oikeasti ole huono ja teen ihan mitä vaan sä pyydät", nainen kujersi ja tarttui sitten Dakotaa hellästi olkapäästä. Silloin miehellä napsahti ja hän heitti tupakan maahan, paiskaten naisen vasten tiiliseinää. Tuon katse oli järkyttynyt ja pelokas kuin jollain nurkkaan ahdistetulla rusakolla, mutta silti tuo ei edes alkanut kiljua. Kaiketi ihan normaalia tuolle.
"Kuules nyt vitun ämmä. Mua ei kiinnosta sinä ja sun säälittävä kroppas, jota yrität epätoivoisesti myydä jokaiselle vastaantulevalle miehelle täällä. Painu nyt helvettiin mun silmistä, ettei mun tarvitse oikeasti ottaa veistä ja leikata sun kurkkua auki. Ihan sama se tosin olisi, sillä ei kukaan tuollaisesta turhasta lutkasta välitä. Joka ei edes ole minkään näköinen." Ja sanojaan tehostaakseen Dakota vilautti rotsinsa taskussa olevaa stilettiä, joka sai viimeistään naisen panikoimaan.
"Älä huoli. En mä tätä ole sun kurkkuun iskemässä, vaikka mieli tekisi. Seuraava kerta on tuskin yhtä onnekas, joten parempi katsoa, että et kävele mun tielle enää koskaan", Dakota nauroi matalasti ja pukkaisi naista sen verran lujaa, että tuo kaatui korkokenkineen maahan. Nainen ulvahti, nousi vikkelästi pystyyn ja lähti kipittämään karkuun. Dakota tuhahti, työnsi stiletin takaisin taskuunsa ja vilkaisi ympärilleen. Elm Square näytti olevan melkoisen autio - lukuunottamatta muutamaa roskiksissa makaavia nistejä. Ja sitten se joku, joka näytti istuvan eräällä penkillä katulampun alla. Villi veikkaus, joku nuori poika? Dakota virnisti ja lähti sitten kävelemään siihen suuntaan. Ja juuri silloin se katuvalo sammui räpsähtäen, mutta mikäs siinä.

"Et oo kuule kauheen turvallista istumapaikkaa valinnut", Dakota huomautti heti kun oli hahmon luokse päässyt.

Yuu oli sulkenut itsensä omaan maailmaansa välittämättä muista äänistä ympärillään, se oli oikeastaan melko normaalia tälle nuorelle miehenalulle sillä ei ollut niinkään kiinnostunut ympäristöstään tai muista, vain itsestään. Ja koska edes huorat eivät olleet häntä tullet häiritsemään, oli kupla ympärillä säilynyt rikkoontumatta, vaikka ympärillä viimeinkin alkoi tapahtumaan asioita. Tuo näpersi mietteliäänä alahuultaan vaikka ei saanutkaan sen kummemmin mistään tietystä ajatuksesta kiinni. Hän oli juuri poistumassa, mutta liike jäi pelkäksi nytkähdykseksi kun hän kuuli yllättäen puhetta läheltään. Oliko joku muukin eksynyt paikalle? Ehkä se oli Yuun pelastus mitä huumeisiin tai edes tupakkaan tuli. Tuo käänsi rusehtavan katseensa nuoreen irokeesipäiseen mieheen joka oli saapunut lähelle. Hetken aikaan näyttäen yllättyneeltä,hänellekö lause oli tarkoitettu? Varmistaakseen asian tuo vilkaisi nopeasti ympärilleen antaen katseensa palata takaisin vieraaseen tulijaan. Aiemmin yllättynyt ilme vaihtui nopeasti topakaksi, ärtyneeksikin samalla kun tuo pomppasi alas tuolilta tuntien itsensä kääpiöksi punkkariin verrattuna. Koko ei kuitenkaan häirinnyt nuorukaista, sillä se mitä pituudessa hävittiin, egossa voitettiin. Yuu suoristi selkänsä ja katsoi toista arvioiden.
- Niin ku se ketään liikuttaa missä helvetissä mä istun...
Tuo töksäytti tuttuun epäkohteliaaseen sävyyn joka oli ehkä yllättävää tuon kokoiselta ja ikäiseltä nuorukaiselta. Kirosana särähti yleensä monen korvaan, eihän se sopinut noin söpölle pojalle ollenkaan ja jokseenkin väärältä se kuulostikin.

Yuuta katsoi tulijaa edelleen uhmakkaasti vaikka kieltämättä, nuorta poikaa hieman hirvitti vanhemman läsnäolo mutta vielä enemmän ulkonäkö. Eikä voinut kieltää, etteikö punkkari ollut oikeassa, paikka oli turvaton ja Yuu kokonsa puolesta oli helppo uhri. Mutta tämä nuorukainen ei antanut sen yleensäkkään häiritä elämäänsä sen enempää vaan teki juuri niinkuin tahtoi ja mikä parhaalta tuntui välittämättä seurauksista. Tuo otti askeleen taaksepäin laskien katsettaan hetkeksi kenkiin. Vasta toisen saapumisen myötä Yuuta huomasi kuinka paljon häntä olikaan jännittänyt mutta piti tyynen ulkokuorensa kasassa.
- Mut kiitti huolenpidosta vaikka osaan kyllä pitää huolen itestäni.
Oranssipäinen jatkoi töksäyttelevää sekä epäkohteliasta linjaansa kääntyen sitten kannoillaan ja lähtien rauhallisin askelin kävelemään pois päin vanhemmasta pojasta vai liekkö oli jo miehenkin ikään ehtinyt. Ääni takaraivossa kiljui Yuuta kiihdyttämään vauhtiaan, juoksemaan vaikka, mutta se ei sopinut imagoon joten nuorikko pyrki pitämään askeleensa rauhallisina vaikka jännittynyt kihelmöinti tuntui niskassa. Yuuta vilkaisi olkansa yli todeten, että toinen ei ollut ainakaan vielä lähtenyt seuraamaan ja tämä tieto sai sydämen hakkaamaan rauhallisemmin. Hän piti katseensa aukean toisella puolella olevassa valoisammassa kujassa jonne pyrki pääsemään ja tämän jälkeen pistäisi vasta juoksuksi ja jäisi vaikka ilman huumeita, kunhan henkiriepu säilyi.

Dakota ei ole oikeastaan koskaan osannut pelätä Rashee Roadia tai pitänyt sitä edes hitusenkaan pelottavana. Lähinnä haastavana, sillä tällä kadulla piti oikeasti tietää kaikki mahdolliset kikat, joiden avulla selviytyisi hengissä. Lisäksi täällä tarvittiin edes jonkinmoista selviytymisviettiä ja sinnikkyyttä, jota Dakotalta kyllä löytyi ihan riittävästi. Hän osasi tietyissä tilanteissa pitää päänsä kylmänä, mutta tarpeen tullessa myös pitää puolensa. Eikä hänen varpailleen missään nimessä kannattanut hyppiä, mikäli ei sitten halunnut vasta seurauksista. Liian moni oli yrittänyt, mutta oli kokenut karvaan pettymyksen kun mies ei alentunut moiseen käytökseen. Vaikka vastaisesti toimi kaikkia muita kohtaan juuri samanlaisella tavalla. Hyppi varpaille ja dominoi minkä ehti, mutta ei ollut hänen ongelmansa. Mitäpä olivat mieleltään niin heikkoja, etteivät osanneet pistää hanttiin. Ei tosin taannut sekään, että Dakota luovuttaisi.

Mutta tämä oranssitukkainen poika oli jännä. Sanoi, että ihan kuin se ketään liikuttaisi, mihin tuo oli sattunut perseensä asettamaan. Sanoipa toinen sen vielä sellaisella äänensävyllä, joka ehkä yllätti hivenen, mutta Dakota ei antanut sen näkyä päällepäin. Niinpä tietenkin. Uusi uhitteleva penska näille kulmille - olihan niitä jo nähty. Uhittelivat pärjäävänsä ja käskivät kaikkia huolehtimaan omista asioistaan, mutta mitenpäs sitten kun osuukin keskelle Rasheen jengisotaa. Siinä helposti juostaan takaisin äidin helmoihin jonnekin kauemmas ja itketään kun ei enää haluta asua Rasheella. Vain kovat pärjäävät, heikot lakaistaan maton alle. Mikähän mahtaisi olla tämän pojan laita?

"Oho. Jätkähän aloitti tykittää ihan kunnolla. Älä kuule hiilly, ihan ohimennen vaan mainitsin, ettei Elm Square todellakaan ole mikään rauhallinen puistoalue, jonne voisi käydä istumaan ja kelailee kaikkea mahdollista", Dakota sanoi karhealla äänellä, rykäisi ja sylkäisi maahan. Helvetin tupakkayskä...
Ja siinä se oli sitten tullut. 'Kyllä mä osaan pitää huolen itsestäni.' Dakota naurahti kolkosti ja katseli poikaa pienesti virnuillen. Mahtoihan tuo pitääkin paikkansa, mutta minkäänlaisia takeita siitäkään ei ollut. Ja... Miksi Dakotaa edes kiinnosti? No ehkäpä tekemisenpuutteessa ja koska hän oli utelias tietämään, miksi tuollainen poika istui iltasella Elm Squarella tekemättä oikein mitään.

"No ole hyvä vaan kuule. Ihan hyvää hyvyyttäni mä vaan tässä huolehdin", Dakota sanoi ennen kun toinen päätti lähteä kävelemään poispäin. Mies katseli tuon perään, kaivoi tupakat taskustaan ja asetti yhden syöpäkäärön huulilleen. Se syttyi nopeasti ja sitä ainetta vedettiin hyvin syvälle keuhkoihin, kun silmät katsoivat edelleen tuon selvästi nuoremman pojan perään. Yleensä miestä ei olisi voinut paskaakaan, että mistä tuollaiset pojankoltiaiset tulivat ja mitä asioita täällä toimittivat.
"Hei napero, sinuna en kyllä yhtään kävelisi siihen suuntaan", Dakota ilmoitti sen verran lujalla äänensävyllä, että toinen sen varmasti kuulisi. Jaaa... Miksi hän edes vaivautui sanomaan moista? "Nimittäin ihan siinä parin metrin päässä susta sen roskiksen takana väijyy pari narkkaria, jotka on valmiina painamaan sut seinää vasten, ryöstämään, raiskaamaan ja tappamaan. Ihan vaan noin vinkkinä." Ja mistä Dakota moisen tiesi? Ehkä juuri siitä, että hän oli meinannut joutua noiden "uhriksi" muutamia kertoja ja sen kautta sitten tutustunut jotenkuten.