What? It's almost middle of the night

Kello läheni uhkaavasti puolta yötä, kun Alec makasi pelkissä mustissa boksereissa ja harmaassa Queen t-paidassa leveällä parisängyllään kasvot kattoa kohden. Miehen merensiniset silmät olivat tuijottaneet sitä hievahtamattakaan jo ties kuinka kauan, hän oli aivan liian pirteä vielä nukahtaakseen. Hän olisi toki voinut käyttää aikaa hyväkseen ja jatkaa kesken jäänyttä juttuaan ja saada sen ennen deadlinea valmiiksi, mutta kun Alecia ei huvittanut tehdä töitä. Hänen mielessään pyöri aivan liian paljon asioita kykeneäkseen keskittymään töihin, mutta eniten miehen ajatuksia oli hämmentänyt jo muutaman päivän ajan eräs nainen. Ei, ei Eveliina vaan Carrington, nainen jonka tämä oli tavannut baarissa. Nainen oli tehnyt vaikutuksen mieheen älykkyydellään eikä häneltä tietystikkään kauneuttakaan uupunut. Alec oli saanut pyydettyä illan päätteeksi naisen numeron itselleen, mutta ei ollut vielä saanut aikaiseksi soittaa tälle. Totta kai hän halusi, mutta mies ei ollut vielä saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta siihen. Entä jos Carrington oli vain pitänyt Alecia täytenä idioottina ja antanut tekaistun numeron tälle, jotta pääsisi miehestä eroon? Mitä jos hän oli siinä muutaman päivän aikana vaikkapa tavannut jo jonkun toisen? Mitä jos hän ei vastaa?

Oli vain yksi keino ottaa asiasta selvää. Alec nousti istumaan sängylle ja laittoi yöpöydällä olevan lampun päälle katkaisimesta. Pöydällä oli muutaman paksun kirjan lisäksi paperilappunen, jonka hän oli kirjoittanut aikaisemmin. Carringtonin numero. Mies upotti kätensä hetkeksi tummiin, lyhyisiin hiuksiinsa ja tuijotti lappua mietteliäästi. Lopulta kädet löysivät tiensä Alecin kännykälle ja hän näpytteli lapulla olevan numeron siihen nopeasti. Mies kuunteli puhelimen monotomista tuuttausta pienen hetken kuulematta mitään vastausta puhelimen toiselta linjalta. Ei, mitä oikein ajattelin, hän on nukkumassa tietysti tähän aikaan yöstä. Hän oli juuri lopettamassa puhelua, kun kuuli tutun äänen vastaavan. "Hei, en kai herättänyt? Alec tässä.. en saanut unta ja ajattelin soittaa sinulle. Haluaisitko lähteä kanssani luistelemaan?" Mies tunsi henkisen läpsäisyn kasvoillaan tajutessaan, että kuinka typerältä ja naurettavalta idealta se oikein kuulosti.

Carrington oli tullut keikalta. Hän oli vihdoin ja viimein tavannut oikean William Thompsonin, joka ei kuitenkaan ollut läheskään niin miellyttävä kuin kaksoisolentonsa. Carrington oli kitunut kunnialla koko illan läpi ja onnistunut lopulta sopimaan tapaamisen ensi viikon keskiviikolle herra Thompsonin kanssa. Cwen ei yhä edelleen tiennyt, että isosisko oli antanut numeronsa vääräksi uhriksi paljastuneelle Alecille. Eikä toisen tarvinnutkaan tietää, miehestä ei ollut kuulunut mitään, eikä vanhempi neiti Holt uskonutkaan kuulevansa tästä enää mitään. Ei häntä oikeastaan edes kaduttanut, että oli antanut miehelle numeronsa tai johdattanut tämän oikeaan osoitteeseensa, mutta pikkusisko ei välttämättä ollut asiasta samaa mieltä. Eikä Carrington halunnut sisarensa reputtavan kurssejaan sen takia, että hän sähläsi kuin... No, aloittelija. Joten periaatteessahan salailu oli sisaren omaksi parhaaksi. Sitä paitsi, Carrington ei salaillut, hän ei vain kertonut tiettyjä yksityiskohtia illasta.

Carrington huokaisi pitkään ja raskaasti, heittäytyessään sängylleen ja kiskoessaan peiton korviinsa. Tyytyväinen hymy kasvoillaan nainen hautasi kasvonsa hetkeksi tyynyynsä, mutta kääntyi sitten selälleen jääden tuijottamaan kattoa. Koko talo oli hiljainen. Vain naapuriasunnosta kuului vaimeaa musiikinpauhetta. Valot oli sammutettu aika päiviä sitten. Carrington oikaisi flanellipyjamaansa. Oli kerrankin mukavaa päästä nukkumaan ajoissa. Tai no, ajoissa ja ajoissa. Siniharmaiden silmien katse hakeutui yöpöydällä olevan kelloradion näytölle. Melkein kaksitoista. Nainen käännähti vuoteessa kyljelleen ja sulki silmänsä, työntäen samalla molemmat kädet tyynynsä alle päänsä tueksi.

Carrington oli vain juuri ja juuri ehtinyt nukahtamaan, kun nykyteknologia päätti vaatia huomiota itselleen. Pirinä sai vaaleaverikön hätkähtämään ja räväyttämään silmänsä auki. Hän kohotti päätään hieman, katsahtaen olkansa ylitse. Hieman turhautuneen huokaisun kera nainen siirsi kätensä hapuilemaan puhelinta pöydältä. Soittaja - kuka lie olikaan - saisi kyllä kuulla kunniansa. Carrington ei kuitenkaan tarkistanut soittajaa, eikä siitä olisi ollut mitään hyötyä. "Haloo?" nainen mutisi uneliaasti puhelimeen ja nojautui kyynerpäähänsä, kohottaen yläkroppaansa hieman ylemmäksi.

Eipä sitten tullut haukuttua soittajaa. "Alec?" Pienoinen yllätys. Nainen pörrötti vaaleita hiuksiaan. "Hmm, no, tavallaan herätit, mutta eipä se mitään. Nukkuminen on muutenkin yliarvostettua", Carrington naurahti niin pirteästi kuin suinkin pystyi. "Luistelemaanko sinä sanoit?" Hän kysyi hieman epäillen. Carringtonin luistelijanlahjat olivat hieman kyseenalaiset. Hän pysyi terien päällä tuskin pystyssä. "En todellakaan halua torjua sinua, tai mitään. Mutta joka kerta, kun olen käynyt luistelemassa, on lopputuloksena ollut miljoonittain mustelmia ja pari kertaa jopa sairaalareissu murtuneiden sormien tai nyrjäytetyn nilkan ansiosta. Olen kerrassaan toivoton, mitä luisteluun tulee."

"Lähtisin kyllä mielelläni, mutta en halua, että joudut takiani viettämään koko yön jossain sairaalan ensiavussa", neiti Holt totesi leveästi hymyillen, vaikkei toinen sitä saattanutkaan nähdä, mutta sen kyllä kuuli hänen äänestään.

"Vai niin", Alec naurahti rennosti puhelimeen ja kävi taas makaamaan pitkällensä vuoteelle. "Mutta sinun onneksesi olen viettänyt melkoisen paljon aikaa luistimet jalassa ja voisin opettaa sinua", mies hymyili leveästi katsellessaan taas kattoa. Carringtonin opettaminen luistelemaan olisi todellakin mielenkiintoista. "Suostuisit nyt. Se on hauskaa, usko pois eikä tähän aikaan yöstä siellä ketään ole" mies maanitteli ja veti kasvoillensa parhaan osaamansa koiranpentu-ilmeen, vaikka tiesikin ettei Carrington sitä puhelimen kautta näkisi. "Sitä paitsi olisi epäkohteliasta kieltäytyä tarjouksesta, kun tarjoan sinulle ilmaista opetusta", lisäsi tämä vielä lapsellisen kiusoittelevaan sävyyn

"Ja mitä mustelmiin ja muihin haavereihin tulee, osaan minäkin niitä hoivata. Enkä pistä pahaksi vaikka joutuisinkin viettämään yöni ensiavussa, parempaa tekemistä sekin on kuin katon tuijottaminen. Tuskin niin edes tapahtuisi, sillä pitäisin varmasti vastuuntuntoisena opettajana huolen siitä ettei neiti satuta itseään." Mies risti rennosti jalkansa toisen päälle muodostaen huulilleen taas leveän hymyn. "Miettisit nyt uudestaan vielä. Et voi jättää minua tänne tylsistymään kuoliaaksi kun olen muutenkin pelastanut sinut jo kerran. Olet jonkinlaisen palveluksen velkaa", mies ruikutti kuin pieni uhmaikäinen poikalapsi kaupan karkkihyllyillä äidilleen. Kyllä hän saisi Carringtonin mielen vielä kääntymään, Alec tunsi olevansa erittäin varma siitä.

Mies kiepautti nyt toisen jalkansa ylimmäksi. "Anteeksi vielä herätyksestä, en vaan saanut asiaa pois mielestäni ja oli pakko soittaa. Mutta joo, jos minä sitten annan sinun jatkaa uniasi.." Alec sanoi hivenen normaalia hiljaisemmalla äänellä ja pitkitti viimeistä sanaa. Mies kuitenkin virnisti ilkikurisesti odottaessaan naisen reaktiota tähän ja tällä kertaa oli tyytyväinen siihen, ettei Carrington kykenisi näkemään tämän ilmettä.

Carrington kuunteli hiljaa miehen puhetta ja pysytteli vielä hetken hiljaisena, kun Alec oli päättänyt puheensa. Suupielessä nyki pieni virne. Nainen katsahti nopeasti kelloa. No, tietysti ei hänellä olisi huomenna mitään tiedossa, joten periaatteessahan hän ei voinut edes kieltäytyä aikaisen herätyksen varjolla. Ei hän halunnut kieltäytyä, mutta luistelu ei erityisesti ollut Carringtonin juttu. Nainen hymähti ja pyöräytti silmiään. Uskomatonta, että hän oli aikeissa suostua telomaan itsensä. "Jos me nyt sitten lähdettäisiin luistelemaan? Ainsworthin koulun kenttä on muistaakseni jäädytetty. Nähdään siellä... Sanotaan vaikka puolentunnin päästä?"

Heitmoit sanottuaan Carrington napsautti yöpöydän lampun päälle. Hän pukeutui nopeasti vaaleisiin farkkuihin ja tummaan, pitkään huppariin. Eteisestä kiskottiin päälle toppatakki, jonka vetoketjua Carrington ei kuitenkaan vetänyt kiinni, vaan jätti sen auki. Jostain eteisen kaapin viimeisestä nurkasta kaivettiin esiin vanhat luistimet, joiden viimeisimmästä käyttökerrasta oli vierähtänyt jo hyvä tovi. Hän raapusti nopeasti viestin sisarelleen ja jätti sen keittiön pöydälle, jottei Cwen mahdollisesti herätessään soittaisi etsintäpartiota sisarensa perään. Nainen mietti hetken auton ottamista, mutta matka Ainsworthin koululle oli lyhyt, joten sen voisi yhtä hyvin kävellä. Niinpä Hondan avaimet jäivät eteisessä olevan lipaston päälle.

Carrington henkäisi syvään astuessaan ulos rappukäytävästä. Ilma oli kolea, mutta kirpakka. Kuu möllötti taivaalla ja katulamput valaisivat katua, kun neiti Holt lähti talsimaan kohti määränpäätään. Hän työnsi oikean kätensä takkinsa taskuun, kun taas vasen roikotti valkoisia kaunoluistimia. Carrington ei pitänyt mitään kiirettä. Hänen vatsassaan möyri kutkuttava tunne. Ei nainen voinut sanoa olevansa ihastunut, koska hän ei ihastunut yleensä kovinkaan nopeasti, mutta jonkinlaista vetoa Carrington ehdottomasti tunsi Aleciin. Ainakin se tunne vatsanpohjassa kertoi jo omaa tarinaansa. Carrington hymähti ja hieraisi leukaansa hupparinsa kaulusta vasten. Ei mennyt kauaa, kun nainen oli päässyt Ainsworthin pihaan ja kentän laidalle. Hän katsahti arvioiden jäätä, mutta vilkaisi sitten ympärilleen. Alecia ei näkynyt vielä. Vaaleaverikkö laski luistimensa penkille ja sujautti myös vasemman kätensä takkinsa taskuun. Nainen polkaisi maata Ugginsa kärjellä, jääden odottamaan Alecia. Eiköhän tämä kohta olisi koululla.

Miehen kasvoille kohosi tyytyväinen hymy Carringtonin suostuttua tulemaan. "Joo, nähdään siellä siis. Hei hei." Alec asetti kännykän takaisin yöpöydälleen ja suuntasi siitä vaatekaapilleen heittäen samalla ylläolevan t-paitansa sängylle. Vaatekaapista hän nappasi tummat, suoralahkeiset farkut ja mustan t-paidan, jonka päälle kiskaisi vielä harmaameleeratun villaneuleen. Ulkona olisi varmasti asteet miinuksen puolella, joten olisi syytä pukeutua lämpimästi. Vaatekaapin pohjalta hän kaivoi urheilukassistaan vasta muutaman kuukauden vanhat Suomesta ostetut hokkarinsa. Alec puki eteisessä päälleen vielä villakangastakkinsa ja kietoi tumman kaulahuivin kaulaansa. Valot sammutettuaan ja sujautettuaan tupakka-askin takin taskuun mies poistui asunnosta ja asteli rappukäytävää pitkin ovesta ulos.

Alec kääntyi kerrostalon pihasta Ainsworthin koulun kenttää kohden vievälle kävelytielle ja asetti hokkarit hetkeksi kainaloonsa, jotta voisi sytyttää savukkeensa. Hän oli miettinyt jo pitkään tupakoinnin lopettamisesta, mutta aikasempien kokemusten mukaan mies tiesi ettei siitä tulisi mitään. Lisäksi naiset pitivät yleensä sitä tapaa erittäin vastenmielisenä. Mies ei juurikaan välittänyt vastaankulkijoiden halveksuvista katseista tämän polttaessa tupakkaa, mutta mitä jos Carringtonkin pitäisi miestä vastenmielisenä tupakan takia? Alec pystyi kuvittelemaan mielessään tuon tilanteen, vaikka ajatus oli naurettava. Ei sitä ikinä voi tietää. Hän mulkaisi kädessään olevaa tupakkaa vihaisesti, aivan kuin se olisi tehnyt jotain pöyristyttävää miehelle ja heitti sen lumihankeen.

Loppumatkan koululle mies käveli reippaaseen tahtiin täysin savuttomana ja erotti jo kentän laidalla olevan penkin, jonka vieressä Carrington seisoskeli. Hän yritti kävellä mahdollisimman hiljaisesti penkin vierelle yllättääkseen naisen, mutta ei ollut aivan varma oliko onnistunut siinä. "Hei, oletko jo kauan venaillut tässä?" Alec hymyili hänelle ja katsahti jäätä. Juuri täydellinen luistelua varten. Alec istahti penkille ottaen mustia Converseja pois jalastaan. "Tarvitsetko apua noiden laitossa?" hän viittoi naisen luistimiin kun oli tunkenut omansa jalkaan ja kiepsauttanut näppärästi nauhat kiinni sopivan tiukalle.

Carrington kuuli askelia takaataan vasta hetkeä ennen kuin Alec ilmestyi hänen vierelleen. "Ai, hei", nainen hymähti ja käännähti katsomaan miestä. Vaistomaisesti hän vilkaisi toista päästä varpaisiin, mutta katsahtaessaan taas Alecia silmiin, hymyili hän lempeästi."Ja ei. En ole. Tulin ehkä minuutti tai pari sitten", Carrington kävi istumaan penkille ja löysäsi luistintensa nauhoja. Hän riisui ugginsa ja kiskoi sitten luistimet jalkaansa. Mies oli kuitenkin huomattavasti ripeämpi kuin neiti Holt. Tämän kysymys aiheutti naisen suunnalta huvittuneen naurahduksen. Hän muksautti Alecia nyrkillään käsivarteen. "Olen ehkä onneton luistelemaan, mutta osaan kyllä sitoa luistimeni aivan itse. Kiitos vain", Carrington kallisti päätään ja yritti vetää kasvoilleen muka loukkaantuneen ilmeen, joskin se kärsi huulille kivunneen leveän hymyn ansiosta.

Saatuaan kiristettyä nauhat sopivan kireällä, solmi hän nauhat ja nojautui sitten käsillä reisiinsä. Nainen puraisi huultaan ja katsahti jäätä empien. "Minä en sitten vastaa seurauksista. Aivan varmasti, jos meinaan mennä, nurin tarraan sinusta kiinni. Olen muuten sitten vaativa potilas, eli jos nyrjäytän nilkkani ja joudumme lähtemään käymään ensiavussa... No, toivottavasti sinulla on hyvät hermot", viimeiset varotukset oli kai syytä kertoa? Carrington katsahti Alecia ettäs-tiedät-katseellaan ja hymyili herttaisesti, mutta nousi sitten ylös hieman horjahtaen. Totta kai hän pilaili varoittelun kanssa.

Hyvin varovasti vaaleaverikkö astui jäälle. Hän tuskin sai polkaistua paria potkua enempää, kun veti jo ensimmäisen kerran nurin. Kikattaen Carrington könysi takaisin pystyyn. "Mitä minä sanoin? Olen toivoton", nainen sanoi nauraen ja pyyhkäisi takalistoonsa. Huomenna varmasti tietäisi olleensa luistelemassa.

Mies pyöräytti silmiään huvittuneena. "Yritin vain olla kohtelias", hän sanoi viattomasti Carringtonin iskiessä miestä käsivarteen.
"Tarraa kaikin mokomin, en edelleenkään pistä pahaksi." Alec astui jäälle hänen jälkeensä ja oli juuri polkaisemassa terällä eteenpäin, kun Carrington jo pyllähti jäälle. Miehen oli vaikeaa olla nauramatta naisen kikattaessa, mutta onnistui pitämään jonkinlaisen pokerinaaman. Hän oli juuri luistelemassa lähemmäksi auttaakseen tuon ylös, mutta Carrington näytti selviävän itsekseenkin. "Älä huoli, en minäkään selvinnyt minuuttiakaan kaatuilematta ennen kuin opin kunnolla luistelemaan", Alec hymyili lempeästi naiselle. Mies muisti ehkä liiankin hyvin ensimmäiset luistelukertansa. Eveliina oli vienyt tuon kolmantena päivänä Suomessa heti luistelemaan ja mies oli kerännyt outoja katseita muilta paikalta olijoilta jatkuvilla kaatumisillaan Eveliinan nauraessa vedet silmissä. Mutta ne ajat olivat menneen talven lumia eikä hän halunnut niitä sen enempää muistella. Varsinkaan nyt kun hän oli Carringtonin kanssa luistelemassa.

"Älä nyt vedä hernettä nenään, mutta tasapainossasi on rutkasti parantamisen varaa", Alec totesi naiselle huvittunut sävy äänessään. "Mutta kyllä sinä senkin nopeasti taidat. Mitä jos aluksi vain luisuisit perässäni yrittämättä kaatua?" Mies tarjosi nyt kättään vaaleaverikölle luoden tähän katsekontaktin ystävällinen hymy kasvoillaan.

(lyhyt sori D----:)

"Minä olen ollut tälläinen jo ala-asteelta lähtien. En vain pysy pystyssä, jos alla on jäätä ja jalassa luistimet", Carrington selitteli. Liikunnanopettajat olivat aina kiroilleet hänen kanssa ja useammat treffit olivat tyssähtäneet heti alkuunsa, kun neiti oli raahattu jäähallille ja tämä oli lyönyt liinat kiinni siinä vaiheessa. "Sinä olet itse asiassa ensimmäinen mies, joka saa minut luistelemaan", nainen tokaisi. Hän virnisti ja loi lyhyen katsekontaktin Aleciin. Koulun pakollisten liikuntatuntien päätyttyä Carrington ei ollut käynyt luistelemassa kuin vahvasti (alkoholin vaikutuksen alaisen) pakotettuna ja silloinkin idea oli saatu yhdessä tyttöporukan kanssa.

"Sinähän se opettaja olet", nainen naurahti ja kohautti olkiaan. Hän tarttui Alecin käteen hetkeäkään empimättä kuin kyseessä olisi ollut aivan itsestäänselvyys. "Minä siis vain luisun perässäsi? Ei mitään muuta?" Carrington varmisti. Hän kurtisti kulmiaan hienoisesti, antautuen miehen vedettäväksi. Minä-itse-asenteestaan huolimatta, oli kai parempi niin. Pikkusiskolla voisi olla paljon kyseltävää, jos isosisko palaisi kotiin täynnä mustelmia ja ruhjeita. "Sinä olet ilmeisesti käynyt useammin kuin kerran luistelemassa?" Nainen kysäisi. Tämä oli suunannut katseensa jalkoihinsa - se tuntui helpottavan pystyssä pysymistä - mutta nosti sen nyt Alecin kasvoihin, tarkemmin ottaen silmiin.

Hetkeä myöhemmin, useiden pyllähtelyiden ja horjahtelujen jälkeen, Carrington tunsi löytäväneen tasapainonsa. Hän uskalsi jo luistella itse, vaikka Alecin kädestä kiinni pitäminen oli sekin ihan mukavaa. Tai no, enemmän kuin mukavaa. Carrington nautti täysin siemauksin miehen seurasta ja oli kokonaan unohtanut kuinka oli tämän tavannut. Ei sillä ollut väliä. Ei nyt. Nainen luisteli hitaasti takaisin Alecin luokse, mutta joutui painamaan kätensä tämän rintaa vasten saadakseen itsensä pysähtymään (jarruttaminen oli edelleen hieman hukassa). Hän hymyili leveästi. "Tapaatko sinä viedä baarissa tapaamiasi naisia useastikin luistelemaan? Olet - selkeästikin, kun saat minun kaltaisen tapauksen pysymään pystyssä - hyvä opettaja, joten ei olisi mikään ihme, jos sitä olisit 'harjoitellut'", Carrington kohotti hieman kysyvästi kulmiaan ja kohdisti katseensa Alecin silmiin. Ne olivat jollain tapaa hyvin kiehtovat.

"Kiva, kun soitit", nainen sanoi yks kaks, yllättyen hieman itsekin. Hän ei ollut ajatellut sanoa asiaa ääneen, mutta, no, mitäpä väliä sillä oli. Carrington oli oikeasti ilahtunut, että mies oli soittanut, vaikka siihen muutama päivä olikin mennyt. Nainen kun sattui olemaan kaikkien muiden paheidensa lisäksi kärsimätön luonne.

Carringtonin tartuttua Alecin käteen mies lähti luistelemaan eteenpäin. Aluksi kuitenkin hiljaista vauhtia, jottei saisi naista kaatumaan vahingossakaan. "Jep, ei mitään muuta", tummatukka hymähti. "Olen. Tykkäsin ennen luistella paljonkin, silloin Suomessa. Mutta nyt se on vähän jäänyt vähemmälle täällä Lontoossa", Alec virnisti pienesti katsahtaen taas naiseen. Hän uskalsi nyt pikkuhiljaa kiihdyttää vauhtia, mutta piti silloin ehkä hitusen kovempaa kiinni naisen kädestä. Monien kaatuiluiden jälkeen hän huomasi jo edistystä Carringtonin tasapainossa, minkä tämä oli itsekin pistänyt merkille ja luisteli nyt ilman Alecia hitaasti, mutta sujuvasti jo.

Hän luisteli nyt hitaasti takaisin Alecia kohden ja painoi kätensä tämän rintaa vasten pysähtyäkseen, jolloin mies otti hellällä otteella Carringtonia käsivarresta kiinni. "Sori, luulin että meinasit kaatua." Tekosyy. Alec oli huomannut nauttivansa hetki hetkeltä yhä enemmän vaaleaverikön seurasta. "No en tietenkään, sehän olisi kaikista typerin tapa yrittää miellyttää naista", mies tokaisi vakavana. "Sinä vain vaikutit vähän erikoisemmalta tapaukselta, joten ajattelin tuoda sinut luistelemaan", hän jatkoi samaa rataa, mutta vakavuuden uskottavuus kuitenkin petti tämän suupielten nykiessä virnistykseen. Se oli totta. Siis se, että Carrington oli erikoisempi tapaus Alecille. "Sitä paitsi olet niin nopea oppimaan, ettei sinun tarvinnut pyllähtää muuta kuin.. hmm.. muutama sata kertaa ennen kuin opit."

Mies hymähti naisen toteamukselle. "Olen samaa mieltä kanssasi. Minun oli pitänyt soittaa jo muutaman päivän ajan, mutta en vaan tiennyt mitä sanoa." Alec katsahti Carringtonia taas silmiin ja päästi otteensa tämän käsivarresta vasta nyt. "Minä -" mies ehti aloittaa kunnes horjahti äkillisesti taaksepäin, napaten äkillisesti naisen hihasta kiinni vetäen tämän mukaan kaatuessaan jäälle. Alec tunsi kuinka pieni kuhmu takaraivossaan kohosi uhkaavasti. "Ja kuten näet, ammattilaisetkin tekevät joskus virheitä", hän nauroi kuhmun pistävästä kivusta huolimatta. "Mutta niin.. minä pidän sinusta. Paljon."

(( Oi, vähänkö mulle tuli sellainen aww-hetki, kun A kaatoi noi jäälle :''DD ))

Carrington hymähti. "No, täällä ei ole ihan samalainen ilmasto kuin Suomessa", sen verran oli maantiedon tunneilta tarttunut sievään päähän, että tiedettiin suurin piirtein millainen ilmasto Pohjolan perukoilla vallitsi. "Tämä talvi on ollut harvinaisen kylmä täälläkin", Carrington totesi. Juuri niin. Ihan kuin sitä olisi asuttu montakin vuotta Lontoossa. Alechan ei sitä tiennyt - ja toivottavasti ei kysyisikään. Carrington ei välttämättä halunnut valehdelle miehelle, mutta salaisuus ei ollut yksin hänen. Se oli ihan yhtä paljon Cwenin. Kun hän oli kieltänyt pikkusiskoaan kertomasta asiasta kenellekään, olisi epäreilua laverella siitä itse jokaiselle kaksilahkeiselle.

"Hei!" Carrington protestoi. "Ei se ole minun vikani, että jää on niin liukasta. Sitä paitsi, kuka oikein pystyy pysymään näillä pienillä terillä pystyssä? Ei näitä voi verrata mitenkään edes piikkikorkoihin, joilla käveleminen on - usko tai älä - hankalaa. Oikeasti, todella", kunnon puolustuspuhe. Huvittuneisuus näkyi virneenä neidin kasvoilta. Oli ollut oikea päätös nousta ylös sängystä ja lähteä miehen mukaan keskellä yötä.

"Äh, sama se. Pääasia, että soitit", sai hoidettua työasiatkin onnistuneesti pois alta, ennen kuin tapasi William Thompsonin kaksoisolennon uudestaan. Nyt kun miestä katseli tarkemmin, ei tämä juurikaan näyttänyt herra Thompsonilta. Tai näytti, mutta silti tämä oli aivan eri näköinen. Ei Carrington osannut pukea ajatuksiaan sanoiksi. Yhtäkkiä sitä oltiinkin muksallaan jäällä. Carrington kiljaisi heidän kaatuessa, mutta heti perään seurasi naurua. Se kuitenkin muuttui pian hymyksi, joka näkyi lähinnä vain suupielissä. Nainen hymähti miehen sanoille. Varovasti hän kurottautui lähemmäs miehen kasvoja ja painoi hellän suudelman tämän huulille. Hän piti miehestä. Carrington ei vain pystynyt sanomaan sitä vielä ääneen. Hän ei tunteillut, eikä ihastunut nopeasti (ainakaan myöntänyt sellaista). Vuosien varrella oli vain osoittautunut paremmaksi pitää ihmiset loitolla itsestään. Kuinka sitä uskaltaisi avautua ja päästää jonkun suojakilpensä ohitse? Siinä voisi saada pahasti näpeilleen. Sillä hetkellä kyseisillä ajatuksilla ei ollut paljoakaan painoarvoa. Nainen hymyili pienesti Alecin huulia vasten, irrottautui suudelmasta ja veti kasvojaan kauemmaksi.

"Sinun olisi varmaan parempi tietää millaiseen soppaan olet lusikkaasi työntämässä", vino hymy suotiin miehelle. "Olen hyvin, hyvin itsenäinen ja hyvin, hyvin itsevarma. Sekä myös hyvin, hyvin mustasukkainen ja kuulemma omaan hyvin valikoivan kuulon. Poltan askin päivässä. Tai pari, jos olen stressaantunut. En osaa käsitellä stressiä ollenkaan; äyskin ja tiuskin jokaisella vastaantulijalle. Inhoan häviämistä enemmän kuin mitään. Minulla on 500 kenkäparia ja niistä huomauttaminen on ehdottomasti kielletty. Ihan vain, että tiedät näin ennalta", Carrington irvisti kuin pahoitellen. Hän mittaili Alecin kasvoja katseellaan ja olisi voinut painaa huulensa takaisin tämän huulille, muttei viitsinyt. Sen sijaan Carrington kierrähti miehen viereen, kohdistaen katseensa hetkeksi taivaalle. Tähdet näyttivät loistavan tavallistakin kirkkaammin kaupungin valoista huolimatta. Tai sitten vain niillä vaaleanpunaisilla laseilla, jotka olivat sillä hetkellä laskeutuneet naisen kasvoille, oli osansa asiaan. Hän käänsi kasvonsa takaisin Aleciin päin. Sanaakaan ei purkautunut naisen huulilta. Jää tuntui kylmältä selän alla, mutta silti olo oli harvinaisen mukava. Puolittainen hymy nousi kasvoille.

Alec ei epäröinyt hetkeäkään ja vastasi naisen hellään suudelmaan hyväillen tuon selkää hitaasti toisella kädellään ja sulki silmänsä. Vaikka se ei ollutkaan ensimmäinen kerta kun Alec suuteli Carringtonia, niin se tuntui nyt täysin erilaiselta. Oikealta. Hyvän olon tunne valtasi miehen päästä varpaisiin ja hän avasi silmänsä vasta kun tunsi Carringtonin irrouttautuvan suudelmasta. "Entä sitten? Toni, pidän sinusta juuri tuollaisena kuin oletkin", Alec hymähti. "Kukaan ei ole täydellinen, on minullakin paheeni. Olen polttanut suunnilleen 12-vuotiaasta asti enkä pääse siitä tavasta eroon kirveelläkään. Ja jos joku muu kuin minä koskeekin kitaroihini niin en voi vastata seuraksista. Pianoon voit koskea, mutta et kitaroihin. Enkä pidä siitä, jos minulle nalkutetaan liian kovasta musiikin kuuntelusta. Ne eivät tosin ole mitään verrattuna sinun kenkäviidakkoosi." Mies kohotti kulmaansa paheksuva ilme kasvoillaan.

Hän oli kaivannut tätä tunnetta jo kauan. Romantiikka oli kuollut miehen elämäästä jo aikoja sitten, ennen kuin hän edes erosi Eveliinasta. Nyt hän tunsi kykenevänsä päästää jonkun taas lähelleen. Alec antoi silmiensä seurata Carringtonia tämän kierähtäessä miehen vierelle. Nainen katseli Lontoon yllä olevaa tähtitaivasta, mikä sai toisen hymyilemään. Kaiken tämän keskellä Alec ei enään edes huomioinut kuhmua päässään tai erittäin kylmää jäätä allaan. Hän pystyisi makaamaan siinä vaikka tuntikausia.

Yllättäen mies nosti itsensä ylös jään pinnalta ja kurottautui tarjoamaan kättään vaaleaverikölle. "En halua, että vilustut ja saat ärhäkän flunssan heti ensitreffeillämme." Alec virnisti pienesti ja vetäisi varovaisesti kevyen naisen ylös päästämättä kuitenkaan käsistä irti. "Kätesi ovat ihan jääkylmät", hän hieroi niitä omillaan hellästi ja painoi Carringtonin oikean käden kämmenselälle hellän suukon. Hän halusi pitää huolen siitä, ettei nainen palellut, sillä olivathan he viettäneet jo muutaman tunnin yön kylmyydessä. Mies vetäisi takkinsa hihaa ylöspäin ja vilkaisi hetkeksi rannekelloonsa. Kello näytti olevan jo varttituntia vaille kolme aamuyöllä."Väsyttääkö sinua jo? Voin kyllä vaikka kantaa sinut kotirappusi eteen, jos haluat", Alec hymähti Carringtonille. Olihan hän itse herättänyt naisen kesken yöunien ja raahannut tänne luistelemaan. Mies ei sitä kylläkään katunut, päin vastoin.

Carrington nousi istumaan ja tarttui miehen tarjoamaan käteen. Hän katsahti Alecia kulmiensa alta, mutta kuitenkin hymyillen. "Tuskinpa minä nyt vilustun siitä, jos makaan hetken jäällä", Carrington vänkkäsi vastaan. Tästä itsepäisyydestähän oli jo keskusteltu aiemmin. Alecin avustuksella hän pääsi takaisin jaloilleen. Carringtonin olo oli kuin sillä 15-vuotiaalla teinitytöllä, joka oli päässyt koulun suosituimman pojan kanssa treffeille. Vaikka yöllinen luisteluhetki kuuluikin kategoriaan siirappista romantiikkaa, ei se silti saanut naista voimaan pahoin. Oli kivaa tehdä kerrankin jotain romanttista. Yhden yön jutut harvemmin välittivät kauheasti romantiikasta. Carrington seurasi, kun mies vilkaisi ranteessaan raksuttavaa aikarautaa. Nainenkin tiirasi viisareita. Aika oli kulunut yllättävän nopeasti. Ihan kuin he olisivat vasta tulleet kentälle. Katse siirtyi Alecin ranteesta tämän merensinisiin silmiin. "Ei oikeastaan. Katsos, juttu menee vähän niin, että kun uniaika on ohi, niin se on ohi", Carrington virnisti pienesti sanojensa päätteeksi ja veti Alecin kädet selkänsä taakse. "Kiitos sinun, ryökäle, minä valvon seuraavan vuorokauden", nainen vitsaili. Se näkyi kaikesta; äänensävystä, ilkikurisesta tuikkeesta silmäkulmassa ja hymystä huulilla.

Hän oli niin lähellä miestä, että tunsi tämän lämpimän hengityksen kasvoillaan ja saattoi melkein koskettaa miehen huulia. Neiti Holt piti katseensa kuitenkin tiukasti toisen silmissä. "Ehkä meidän pitäisi tosiaan mennä. Olemmehan me nauttineet tästä yöllisestä luistelusta jo hyvän aikaa", hän ei olisi halunnut, mutta ehkä olisi aika hankkiutua takaisin kotiin. Carrington peruutti hieman kauemmaksi ennen kuin kääntyi ja potkaisi itsensä kohti kentän reunalla odottavan penkin luokse. Nainen istuutui huokaisten. Solmut avattiin ja nauhoja löysättiin, jotta luistimet saatiin kiskottua auki. Carrington veti uggit jalkoihinsa. Hän vilkaisi Alecia, mutta nousi sitten ylös. Vielä viimeinen vilkaisu jäälle.

"Mitäs nyt sitten? Saatatko minut kotiin?"

(( Pahoittelut, lyhyttä ))

"Mitäs itse suostuit tulemaan, ei kukaan sinua pakottanut", Alec piikitti takaisin naiselle hymyillen huvittuneeseen sävyyn ja katsoi tämän siniharmaisiin silmiin, jolloin molempien katseet kohtasivat taas. "Niin kai sitten", mies huokaisi vastahakoisesti ja istuutui penkille Carringtonin viereen ryhtyen riisumaan luistimia pois jalastaan. Alec olisi mielellään jäänyt vielä vaikka koko aamuksi naisen seuraan, mutta täytyi ajatella järkevästi. Saatuaan kohmeiset tennarit jalkaansa mies nousi penkiltä seisomaan ja otti taskustaan savukkeen asettaen sen huuliensa väliin. Nytpä ei ainakaan tarvinnut hermoilla tupakoimisen suhteen. "Saatan, enhän minä uskalla antaa sinun kävellä yksin tähän aikaan illas.. aamuyöstä. Ties minkälaisten hörhöjen uhriksi saattaisit joutua", mies virnisti naiselle sytyttäessään savukettaan ja nappasi penkiltä hokkarinsa.

Niin nämä kaksi sitten lähtivät kävelemään tutuksi tullutta reittiä takaisin päin Carringtonin asuntoa kohti. Nyt kaksikko rupatteli ehkä hivenen vähemmän kuin viime kerralla, mutta molemmat vaihtoivat välillä paljon puhuvia katseita ja hymyjä. Ilma ei ollut juurikaan muuttunut miksikään, sama kirpakka pakkanen ja tumma tähtitaivas vallitsi Lontoossa. Devon Streetille tultaessa satunnaiset äänet muusta elämästä vaikenivat nyt lähes kokonaan, ei mikään ihmekkään, sillä suurinosa asukkaista oli jo nukkumassa.

"Ja tässä me sitten taas ollaan", Alec virnisti Carringtonille pysähdyttyään tasan samaan paikkaan kuin muutama päivä sitten. Hän tumppasi savukkeen maahan astuen samalla hivenen lähemmäs vaaleaverikköä. "Kiitos seurasta. Minulla ainakin oli hauskaa", miehen suupielet nykivät aavistuksen verran hymyyn tämän nostaessa katseensa nyt Carringtonin silmiin. Alec oli nyt niin lähellä naista, että hänen nenäsä miltei hipaisi toisen omaa. Hän antoi luistintensa pudota maahan (vaikka ne kärsisivätkin hieman siitä) ja kietoi kätensä hellästi naisen ympärille suudellen häntä hyvin hellästi, mutta syvensi suudelmaa pikkuhiljaa.

(sori kävin syömässä ja meikkaamassa nii kesti D:)

"Hmph", nainen mutisi ja niksautti nenäänsä. Hän ei todellakaan katunut sitä, että oli suostunut lähtemään Alecin mukaan. Hänellä oli ollut hauskaa, vaikka seuraavana aamuna muistona olisivat varmasti ne useat mustelmat. Ensi kerralla voisi ottaa ehkä mukaan jonkin pehmustetun puvun - ja kypärän.

"Niinpä niin", Carrington pysähtyi tutun oven eteen. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ennen kuin palautti katseensa Aleciin. Ei ristinsielua mailla halmein. "Kiitos vain itsellesi. Minulla oli myös hauskaa", nainen totesi hymähtäen ja antoi katseensa tutkia miehen kasvoja, vaikka oli tehnyt illan, tai siis yön aikana niin useampaan otteeseen. Välimatkan puutteesta olisi voinut joku naapurin vanhoista tätihöppänöistä valittaa, mutta Carrington ei kiinnittänyt asiaan huomiota yhtään. Vatsassa oli ehdottomasti jotain perhosia isompia mölliäisiä. Nainen vain odotti ja odotti, kunnes tunsi toisen huulet omillaan. Hän vastasi suudelmaan yhtä hellästi kuin mies oli sen aloittanut. Miehen esimerkkiä noudattaen neiti antoi luistinsa tipahtaa maahan. Ne kolahtivat katua vasten, mutta nainen ei huomioinut ääntä millään tavalla. Hänellä oli paljon parempaakin tekemistä. Kädet kiertyivät Alecin niskan taakse, joista toinen kuitenkin karkasi pian miehn poskelle. Huulet tapailivat toisiaan hieman kiihkeämmin ja hengitys oli nousujohteessa.

Carrington veti kasvojaan parin sentin päähän miehen kasvoista. Hyvin vastahakoisesti. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan painoi pari nopeaa suukkoa Alecin huulille. Lopulta Carrington henkäisi syvään ja hymähti. Onneksi seuraavana päivänä saisi nauttia vapaapäivästä. Luistelutreffien aiheuttama unenpuute ei olisi siis kovinkaan suuri katastroofi. "Hm'mh, sinun pitäisi lähteä, mutta minä en rehellisesti sanoen halua, että lähdet", nainen painoi nopean suudelman miehen alahuulelle. "Siitä huolimatta, minun pitäisi varmaan hankkiutua yläkertaan", hän liikahti kuin olisi ollut aikeissa siirtyä ovelle, mutta päätyi kuitenkin taas suikkaamaan suukon Alecin suulle. "Sinulla on tosi, tosi huono vaikutus minuun", ilkikurista virnistelyä.

Suudelman syventyessä mies kietoi Carringtonia aavistuksen verran tiukemmin syleilyynsä ja antoi toisen käden vaeltaa tuon selkää pitkin. Hän hellitti otettaan vastahakoisesti, kun huulet vetäytyivät kauemmaksi toisistaan ja hymyili vienosti. Miehen hengitys oli tasaantumaan päin eikä hän saanut katsettaan irti Carringtonista. "Mmm.. en minäkään", tummatukka sai mutistua pienten suukkojen välistä ja nosti kätensä naisen kasvoille hyväillen tuon poskia hellästi peukalollaan. Mies halusi olla vain naisen seurassa, mutta tiesi että heidän tiensä tulisivat erkanemaan tältä yöltä siinä. Carringtonin pitäisi palata kotiinsa yöksi, ettei tuon sisko sekoaisi. "Minua ei yhtään huvittaisi lähteä, mutta siskosi soittaa varmaan kohta Lontoon poliisit perääsi huomattuaan, että et ole palannut vieläkään kotiisi. En halua hänen huolestuvan turhasta ja sotkea teidän välejänne." Alec painoi hellän suukon Carringtonin otsalle ja antoi käsiensä lipua pois naisen kasvoilta olalle. "Nuku hyvin, Toni. Soitan sinulle." Mies suukotti vaaleaverikköä vielä kevyesti huulille, ennen kuin astui taaksepäin ja nosti luistimensa kadun asvaltilta.

Hän seisoi vielä hetken paikoillaan tuijottaen Carringtonia, ikään kuin olisi vielä sanomassa jotain. "Hei sitten", hän kuiskasi lopulta niin hiljaa, että nainen saattoi kuulla tämän ja kääntyi kävelemään pois päin. Ilta, tai no yö oli ollut todella erikoinen.. hyvällä tapaa. Tyhjällä luistinradalla oli ollut kokonaan oma tunnelmansa kaksikon luistellessa. Aivan kuin koko Lontoossa ei olisi ollut muita ja Alec näki vain Carringtonin. Eihän siellä siihen aikaan yöstä muutenkaan ihmisiä näkynyt, mutta silti. Mies oli siirtymässä huimaa vauhtia menneisyyden haamuista kohti nykyhetkeä naisen seurassa. Mikä oli erittäin hyvä asia.