as long as we live, time passes by

//rad mukaan ukkelinsa kanssa.//

Kaunis päivä. Niin tietysti siis jos piti sadetta seuranneesta harmaasta ja kosteasta ilmasta. Theo Prescott ei henkilökohtaisesti ollut kyseisen sään ystävä. Hän rakasti aurinkoa, lämmintä hiekkaa paljaiden jalkojen alla ja meren suolaista tuoksua. Kotikaupungissa Sydneyssä oli noita kaikkia. Lontoosta puolestaan sai etsimällä etsiä hyviä puolia. Vaikka Theo ei sitä itselleen myöntänytkään, niin olihan hän silti jo kiintynyt tähän oudon harmaaseen kaupunkiin viimeisen kuuden kuukauden aikana. Miksi muuten hän sinne olisi jäänyt? Asiaa oli tietysti auttanut Moses Bullock ja tämän perhe. Mikäli Moseksesta ei olisi tullut hänen tyäpariaan, Theo olisi luultavasti ripustanut seikkailunhalunsa naulaan jo ensimmäisen kuukauden aikana ja palannut takaisin Australiaan äidin ja isän siipien suojiin. Mutta tässä sitä oltiin, pujoteltiin moottoripyörällä pitkin ruuhkaisia Lontoon katuja.

Theo hymyili mustan kypäränsä visiirin suojista. Päivä oli ollut viihdyttävä. He olivat yhdessä Moseksen kanssa olleet ulkona partioimassa ja tapojensa mukaan kaksikko oli kyllä saanut ajan kulumaan. Theo oli saanut houkuteltua työparinsa Rashee Roadille, jossa he olivat napanneet muutaman pikkukriminaalin jengin hajottamassa kaduilla liikkeiden ikkunoita. Theo rakasti kuulustella tuollaisia pikkukriminaaleja, näillä meni aina paskat housuun kun tajusivat olevansa oikeasti syytetyn penkillä. Ja koska dramaattinen tykkäsi olla, Theo käytti myös tarpeettoman paljon "teillä on oikeus vaieta, kaikkea mitä sanotte voidaan käyttää teitä vastaan oikeudessa" -fraasia, mikä oli säikäyttänyt pojat vielä pahemmin. Moses oli tyytynyt pyörittelemään silmiään nuoremman työkaverinsa yli-innokkuudelle. Kun pojat oli sitten lopulta luovutettu eteenpäin, oli päiväkin alkanut olla pulkassa. Mikä tiesi sitä, että Theo oli suunnannut Yellow Avenuelle, omaan kotiinsa. Vasta kotiin päästyään mies oli muistanut, että hänen oma pieni kuntosalinsa oli uusimisen alla, laitteet vaihdettiin uusiin ja huoneen muutakin sisustusta ja väritystä hivenen vaihdettiin. Niinpä ei auttanut muu kuin pakata treenikamppeet reppuun ja hypätä takaisin moottoripyörän selkään suuntana jokin yleinen kuntosali.

Theo oli kuullut Kearan, Moseksen tytön, puhuvan tästä yhdestä kuntosalista, jolla tyttö itse oli käynyt ja niinpä mies suuntasikin kyseisen rakennuksen pihaan hiljaisena toiveenaan löytää Keara sieltä. Saatuaan moottoripyörän parkkiin mies suuntasi sisälle, maksoi pääsymaksun, nappasi avaimen säilytyslokeroon ja siirtyi pukuhuoneiden puolelle. Vaihdettuaan ajovaatteensa löysiin mustiin collegehousuihin ja samanväriseen t-paitaan Theo lukitsi kaappinsa oven ja sujautti avaimen taskuunsa ennen kuin kumartui sitomaan urheilukenkiensä nauhat. Kun se oli tehty, oli aika suunnata laitteiden kimppuun.

Paikka oli ihmeen autio, vain muutama tyyppi nostelemassa käsipainoja ja joku lievästi ylipainoinen nainen soutulaitteen kimpussa. Kelpasi vallan hyvin Theolle, eipähän tarvinut jonottaa laitteisiin. Taskussa olevan iPodinsa mies antoi toistaiseksi pysyä juuri siellä, sillä salilla ei ollut niin paljon hälyä, että se olisi häntä ärsyttänyt. Kirkkaansinisten silmien katse siirtyi laitteesta toiseen ja lopulta Theo valitsi juoksumaton. Asteittain nopeutta nostaen mies juoksi pian melkoista vauhtia ja pikkuhiljaa hikikin alkoi nousta kaulalle. Juoksumatolla oli aina hyvä aloittaa, sillä sai lihakset lämpimiksi.

/ kuumetekstiä, pahoitteluni :: x /

Salista oli nopeasti muodostunut kuin toinen koti, paikka johon saattoi paeta ihmisiä, tunteita ja arkipäivää, heittäytyä tuttuihin ja turvallisiin rutiineihin ja unohtaa asiat jotka ulkopuolella painoivat mieltä. Salissa ei ollut kieroon tuijottavia vanhoja tuttuja, hellyydenkipeää lasta (vaikka mies kuinka rakasti tytärtään enemmän kun mitään muuta maailmassa, osasi tuo paikoittain olla hyvinkin rasittava) tai velvollisuuksia, ei rahanhimoisten toimittajien puhelinsoittoja tai perään juoksevia nuoria nyrkkeilijänalkuja, ei ketään joka kyseenalaistaisi tai tulisi valittamaan, vaatimaan mitään tai tunkemaan lähelle tarkoituksena vain käyttää hyväksi, hyötyä niistä pienistä kunnian ja kuuluisuuden rippeistä joita Ryan oli itselleen verissäpäin kerännyt.
Treenatessa oli aina yksin, vastuussa kaikesta mitä teki. Kukaan ei voinut kertoa mitä teki, itse sai kantaa kunnian onnistumisista ja häpeän virheistä. Ryan oli aina ollut siinä mielessä itsenäinen ihminen, että hän halusi kohdata omat henkilökohtaiset vasta- ja myötätuulet täysin yksin, hän ei halunnut jakaa osallisuutta huonoihin saati hyviin suorituksiinsa kenenkään kanssa.

Ensimmäinen treenauskerta pitkän tauon jälkeen oli saanut lihakset kipeämmiksi kun vuosikausiin, joka ikistä paikkaa oli pakottanut ja särkenyt, joka askel oli ollut yhtä tuskaa, vanhat lihasvammat tuntuivat muistuttelevan itsestään vuoron perään (samassa tahdissa koutsin kanssa, jonka suu kävi varsin kiivaasti tuon valittaessa laiminlyödystä treenaamisesta ja uramahdollisuuksien ja sponsorien menetyksestä). Toinen kerta oli jo helpompi ja nyt kun meneillään oli ehkä kymmenes kerta sujui kaikki taas luonnostaan, vaivattomasti ja helposti, laitteiden toimintaa ei tarvinnut miettä, ei tarvinnut leikkiä painojen kanssa puolta tuntia ennen kun pääsi töihin tai yrittää löytää oikeaa tapaa verrytellä itsensä alkuun, lihakset olivat kipeät terveellä, mukavalla ja tutulla tavalla.
Tietysti valmentajasta, Anthonysta, oli ollut rutkasti apua, mutta suurin osa asioista tuli kuitenkin mielten perukoista joihin niitä oltiin viimeinen kymmenen vuotta hakattu. Eivät sellaiset asiat ihan kevyellä mielestä kadonneet, eihän polkupyörällä ajoa tai kävelyäkään voinut niin vain unohtaa, vaikka olisikin sitä tekemättä pitkän aikaa. Ei kukaan unohtanut miten hengittää jos sukelsi pitkään, ja niin luonnolliseksi asiaksi oli treenaus miehelle vuosien saatossa muodostunut. Se tosiaankin oli kaiverrettu syvälle selkänahkaan, luihin ja ytimiin asti, aivojen joka kolkkaan. Auton ajaminen sen sijaan oli osoittautunut paljon hankalammaksi hommaksi - alkukankeuden jälkeen sekin oli tosin lähtenyt luistamaan ja Ryan oli selvinnyt hengissä salille asti vaikka selvisikin aamun juoksulenkistä huomattavasti paremmin.

Ryan oli verrytellyt lihakset lämpimäksi tavattoman huolellisesti, muistanut venytelläkkin ja tukea huonon ranteen, tämä oli hakannut säkkiä pitkän tovin, tehnyt lihasliikkeitä ja voimaharjoituksia ilman sen suurempaa logiikkaa aikomuksena vielä viedä päivä kelkkaan rennolla juoksulenkillä ulkona, treenin loppua kohti vanha tuttu juoksumatto oli kuitenkin alkanut tuntua mukavammalta vaihtoehdolta joten askeleet olivat vieneet sinne. Juoksumattoja oli miehen onneksi kaksi, ihme kyllä toinen oli näes varattu. Yleensä paikka oli kuolemanhiljainen, täydellinen paikka treenata ylhäässä yksinäisyydessä. Yleensä Ryan vietti enemmän aikaa yksityissalilla Anthonyn kanssa, mutta silloin kun hän treenasi yksin oli jotenkin luonnollisempi vaihtoehto käyttää julkisia palveluita.

Päällä oli ihan perusvaatetusta, tavan mukaan everlastin mustat rennomman puoleiset collegehousut ja vähän tiukempi valkoinen hihaton johon oli onnistuttu länttäämään parin sponsorin logot ja jonkun turnauksen nimi ja vuosilukuja, kaikenlaista yleisroinaa. Jalkoihin oli vedetty pitkävartiset nyrkkeilykengät jotka osaltaan tukivat nilkkoja joista toisessa oli muutenkin varmuuden välttämiseksi tukiside.
Ryan aloitti rennosti hölkkäilemällä etsien oikeaa hengitystahtia, pian tämä rupesi kuitenkin nopeuttamaan vauhtia pikkuhiljaa.