Date with hate /sov.

/ valerie ja sonja /

Pahat sisäiset vammat.. Tila kriittinen.. Leikkauksella ei saatu haluttuja tuloksia.. Vajonnut koomaan.. Heräämisestä saati täydestä paranemisesta ei takeita.."

Jeffrey tuijotti edessään teennäisen surullisena seisovaa neljissäkymmenissä olevaa mieslääkäriä avoimen syyttävästi saamatta sanaakaan suustaan.
Ajatukset olivat hyvin sekavia, tunteistakin oli vaikea ottaa selkoa niiden sekoittuessa toisiinsa, viha suuntautui kuitenkin kaikki suoraan lääkäriin joka tuntui olevan täydessä vastuussa kaikesta mikä oli mennyt vikaan. Lääkäri olisi normaalitilanteessa ollut miellyttävän oloinen, ihminen jolle ei välttämättä tehnyt mieli syyttä rähistä, vähän isoisämäinen, nyt Jeffin silmissä kuitenkin vain syntipukki jonka niskoille sysätä kaikki josta muuten olisi syyttänyt itseään tai jotakuta muuta. Kriisitilanteessa oli aina hyvä vierittää omat paineet jonkun muun harteille jotta saattoi keskittää oman huomion muihin asioihin kun säälissä ja surussa rypemiseen, siitä ei olisi iloa tai apua kellekkään, sitä paitsi lääkärit oli koulutettu ottamaan kaikki se paska niskoilleen. Eikä Dayton ollut vielä kuollut - lääkäri oli selittänyt, että toivo kannatti pitää yllä ja liput korkealla koska parantumisprosentit olivat tässä tilanteessa kuitenkin osittasin puolellakin. Ihmeparantumisia oli ollut, ja jos joku sellaisen ansaitsi ja kykeni lunastamaan niin Dayton. Harvoin tapasi yhtä vahvaa ihmistä joka oli valmis tekemään töitä oman henkensä ja uskomustensa puolesta niin paljon.. Miehen olisi ollut paljon luonnollisempaa loukkaantua, ehkä kuollakkin, martyyrina, ei suinkaan sen vuoksi, että joku pikkupentu oli päättänyt kiskoa pään täyteen piriä ja lähteä ajelemaan. Jeff olisi voinut repiä sen pennun palasiksi paljain käsin, murskata joka helvetin palan sen kehosta. Mikä oikeus jollain pennulla oli tuhota hänen veljensä elämä? Ei mikään. Ei kertakaikkiaan mikään. Tuo olisi ansainnut vähintäänkin kuolemantuomion suoralta kädeltä. Periaatteessa virallista langetusta ei edes tarvittu - varmasti pentu oli itsekkin tajunnut mihin oli sotkeutunut. Kaikki vain yhden typerän kokeilun vuoksi.
Jeff oli suuren osan iästään ammuskellut ihmisiä ilman omantunnontuskia. Ehän se ammuttu kuolemaa ehtisi pelätä, tuskin edes kauaa sattuisi, läheisiä hän ei kuitenkaan kertaakaan ollut ajatellut. Ja kyllä, Jeffreyn oli niin paljon helpompi samastua kärsivään isoveljeen kun kuolevaan pikkuveljeen. Ja ei, edelleenkään hän ei pitänyt itseään yhtään yhtä kuvottavana ihmisenä kortitta ajanutta pikkunarkkia vaikka menneisyydessä oli paljon enemmän asioita joista olisi voinut heittää kiven sisään loppuelämäksi kun nuoremmalla voisi koskaan olla.

Mies ei tiennyt miten reagoida uutisiin, hän ei ymmärtänyt luetelluista veriarvoista tai pulssista kertakaikkiaan mitään joten tilanteen vakavuus jäi pitkälti sumuun. Kooman Jeff sentään tunsi, senkin tosin vain oikeastaan "vajoaa tilapäiseen pitkäaikaiseen tajuttomuuteen"- käsitteenä joka ei välttämättä taaskaan kuvastanut todellisuutta kovinkaan hyvin, kukaan ei vaivautunut selittämään. Lääkäri vain totesi, että hyvällä tuurilla Jeff pääsisi katsomaan veljeään tunnin sisään, ohjasi tämän odotushuoneeseen ja hymyillen kertoi pari sananlaskua joiden piti auttaa surun käsittelyä. Mikä suru? Jeffrey ei tuntenut sellaista käsitettä. Oli vain vihaa. Vihaa ajajaa kohtaan, vihaa huonoja lääkäreitä kohtaan, vihaa itseä kohtaan.. Vaikka mies kuinka yritti vakuuttaa itselleen ettei millään olisi voinut reagoida tarpeeksi nopeasti saadakseen Daytonin pois törmäyskaistalta ei ajatus siltikään jättänyt häntä rauhaan.

Jeff vajosi istumaan harmaan odotushuoneen mustalle nahkapenkille, veti päältään veljen veren tahraaman nahkatakin ja hautasi kasvot käsiinsä.

Varsinainen kysymys oli, mitä Sonja teki sairaalassa? Olihan toki mafiaperheellä oma lääkäri ja siihen suuntaan, mutta valitettavasti tämä oli Amerikoissa. Eikä sillä, Sonja olisi tietenkin kyennyt piikittämään itsensä, mutta oli päättänyt kipaista sairaalassa hakemassa rokotuksensa - se oli kuitenkin matkan varrella. Siinäpä sitä sitten oltiin. Jossain pirun huoneessa istumassa ja etsimässä jotain lääkkeitä lääkärin ollessa poissa. Valvontakameran nauhat oli tietenkin sekoitettu, se ei lienyt yllätys. Joku jätkä oli halunnut paria reseptilääkettä ja Sonja oli luvannut sitten hoitaa asian. Kyllähän siitäkin jotain saisi. Ei se oikeastaan ollut mielihommia, mutta meni paremman puutteessa.

Kun Sonja käveli pitkin käytävää, hän näki jotain tuttua. Ihan piruuttaan, silkkaa piruuttaan, hän pysähtyi ja vaihtoi suuntaa. Jeff istuskeli yksinään jonkinnäköisessä huoneessa. Mitähän mies sitten täällä teki. Seurasi? Oli tullut kynimään jotakuta? Vai katsomaan syöttiään? Nainen ei vaivautunut edes koputtamaan oveen, vaan avasi sen suhteellisen hiljaa ja painoi kiinni. Hän heitti kätensä puuskaan ja nojautui seinää vasten.
"Seuraatsä mua tarkotuksella?" Sonja kysyi.

Jeffreytä ei jätetty omaan rauhaan oikeastaan hetkeksikään vaikka odotushuoneessa ei hänen lisäkseen ollut ketään muuta - sama tietty hoitsu kävi parin minuutin välein vilkaisemassa ovelta sisään, hymyili joko ystävällisesti tai osaaottavasti, näytti siltä ettei oikein tiennyt mitän päin olla tai mitä tehdä. Kai tuo oli käsketty pitämään huolta ettei mies saisi sydänkohtausta tai tappaisi itseään siltä istumalta, arvatenkin sairaalassa oltiin nähty paljonkin niitä tapauksia. Jeff ei kuitenkaan aikonut viiltää ranteitaan auki, hypätä ikkunasta tai edes itkeä - ryypyn hän sen sijaan olisi voinut ottaa. Tai parikin.
Ensin naikkonen oli yrittänyt tuoda kahvia, lehtiä, tarjonnut puhelinta käyttöön ja luvannut soittaa sukulaisille mutta parin valitun kirosanan ja käskyn jälkeen tuo oli kyllä jättänyt turhat puhumisen pois eikä enää yrittänyt edes istua viereen lohduttamaan. Jeff oli tehnyt hyvin selväksi kantansa siitä, ettei tarvinnut ympärilleen tasan ketään. Ei osaanottoja, ei huolenpitoa, ei lohdutuksia eikä edes ketään hymyilemään ja vakuuttamaan, että kaikki sujuisi hyvin, että myrskyn jälkeen paistoi aina aurinko. Vitut Jeff siitä roskasta. Mies oli päättänyt ettei tasan uskoisi minkään olevan hyvin ennen kun Dayton oikeasti pysyisi hengissä ihan yksinään ilman koneita täyttämässä keuhkojaan ja ylläpitämään sydämensykettään.

Hoitsu katosi jälleen yhden hymyn jälkeen ovensuusta muttei tällä kertaa jättänyt Jeffiä yksin, naista seurasi Sonja joka alkoi heti laukoa mitä sylki suuhun toi.
"Jehh, me hypitään Daytonin kanssa vuorotellen narkkisekopäiden eteen siinä toivossa, että nähään sut matkalla", Jeffrey vastasi naiselle ei niin kovin ystävälliseen sävyyn josta saattoi jo paikan lisäksi päätellä, ettei kaikki välttämättä ollut ihan niin hyvin kun olisi voinut olla.

Sonja ei viitsinyt saatika jaksanut lähteä astelemaan lähemmäksi, vaikkei huone mikään ylitsevuotavan suuri ollutkaan. Kivat niille, jotka kärsivät ahtaanpaikankammosta. No, eipä olisi hänen ongelmansa, kun ei hän kammonnut ahtaita paikkoja... tai mitään ylipäätään. Mafiassa kovettui helposti eikä mikään pahemmin tuntunut missään. Tunteet opittiin kytkemään pois päältä jo heti alkuvaiheissa. Käytännössä sen jälkeen ei tuntenutkaan mitään. Ei sillä, Sonja oli tietenkin nainen ja suuttui kyllä jos hänen perheeseensä koskettiin, mutta niin teki jokainen. Mutta muutoin kaikki oli yhdentekevää, jos ihmiseen ei ollut verisiteitä ollenkaan.

"Sun rakastajasi?" Sonja naljaili. "Oot tullut vihdoinki ulos kaapista sitten. Mitä sille sitten on käynyt? Ei sillä että mua tosissaan kiinnostais. Oon vaan utelias mistä tommonen ilme."
Ei mitään hajua kuka tämä "Dayton" oli. Iskä, poika, veli, isoisä, joku random, rakastaja, ystävä, liittolainen. Siinä oli paljon vaihtoehtoja. Joten sitten niistä tulikin valittua se kaikkein veemäisimmältä kuulostava.

Jeffiä ei oikeastaan sen enempää edes ketuttanut Sonjan naljailu, normaalitilanteessa hän olisi fliipannut heti jäämättä nyrkkejään säästelemään, nyt jonkun naisen urputus ei tuntunut missään. Tyhjää sanahelinää joka merkkasi vielä vähemmän kun hoitsun äidillinen hellyyttävä huolenpito, vastaavassa tilanteessa teot merkitsivät aina enemmän kun sanat, niin negatiivisessa kun posiivisessakin mielessä, ja koska Sonja ei tehnyt mitään muuta kun jauhoi paskaa oli tuo arvoasteikolla selvästi pohjalla.
Perhe oli Jeffreylle se "arka paikka", tai oikeammin vain Dayton, vanhemmat tai Cora eivät hänelle loppupeleissä merkinneet mitään, ainut asia jengin ja oman hengen lisäksi jonka eteen hän oli valmis laittamaan itsensä likoon.

"Sä et tosiaankaan kuulu näille kulmille."
Jeffrey ei vieläkään yrittänyt millään muotoa olla ystävällinen. East oli Rasheella yksi tunnetuimmista nimistä, samoin tunnettiin myös molemmat sitä kantavat veljekset, Jeff lähes poikkeuksetta, ja usein Daytonkin, jos ei nimeltä niin ainakin kasvoilta ja teoilta. Kysymykseen mies ei turhaan vastannut, jos Sonja ei Daytonia tuntenut sai tuo selvittää ratkaisun ihan yksin. Mies oli satavarma myös siitä ettei naista sen kummemmin kiinnostanut saada vastausta kumpaankaan kysymykseensä, kunhan vain yritti olla mahdollisimman ärsyttävä, kettuilla kaikella mihin vain sai kyntensä iskettyä.

"Jos sul ei oo jotain missä on vitusti prosentteja ni voit lähteä helvettiin saman tien", Jeff kehotti täysin eleettömästi, normaalisti kädet olivat rennosti keskustellessa edes osittain mukana, nyt eivät laisinkaan, ilmekkään ei sen suuremmin värähtänyt.

"Maantieteellisesti en kuulukaan", Sonja vastasi sivuuttaen miehen äänensävyn. "Mutta toisaalta, tässä sitä ollaan. Elämä on välillä vittumaista, jos et vielä oo palannut todellisuuteen."
Sonja katseli Jeffiä kauempaa ja arvioi sitä, miten tämä reagoisi eri ärsykkeisiin. Sonja ei sinällään tähdännyt mihinkään, mutta no... Jeffin ärsyttäminen oli omalla tavallaan hieman palkitsevaakin. Varsinkinkun sai purkaa omaa vitutustaan ärsyttämällä tätä.

Sonja pyöräytti silmiään ja virnisti.
"Luuletsä että mä kannan laukussani jotain minibaaria?" nainen kysäisi.
Noh, minibaaria ei laukusta löytynyt, mutta vodkapullo sitäkin paremmin. Kuka idiootti lähtisi mihinkään ilman että takaisi prosenttien olevan mukana. Pullo itsessään oli jotain muovia, joten se ei taas särkyisi vaikka kuinka pudottaisi. Niin ollen Sonja tempasi pullon laukustaan ja heitti sen Jeffille.
"Ajattelitko et päivä unohtuu jos juot sen pois?" Sonja kysyi.

Jeffrey oli aivan liian tolaltaan seotakseen, liian tolaltaan edes suuttuakseen kunnolla.
"Sä oot liian kaukana kotoa", mies ärähti ja nousi seisomaan, "sä et tiedä vittuakaan todellisuudesta, vittuakaan siitä mikä on oikeesti vittumaista." Mies ei ollut vihainen, hän ei huutanut, hän oli vain.. Loputtoman turhautunut, ahdistunut, kuin nurkkaan ajettu koira joka oli jätetty liian lyhyelle liialle vailla mahdollisuutta väistää iskuja.
Sonjan onneksi tänään oli suhteellisen hyvä päivä tökkiä jäätä kepillä, tuo tuskin halusi tavata Jeffiä tämän ollessa aidosti vihainen. Kovin moni ei halunnut. Ne jotka olivat halunneet eivät olleet jääneet henkiin kertomaan millaista se oli, kiitos miehen herkän liipasinsormen.

"Vitut", Jeffrey vastasi naiselle mielikuvituksellisesti ja nappasi Sonjan yllättäen heittämän vodkapullon lennosta kiinni. Vastaus varmisti, että se tosiaankin oli miehen tarkoitus vaikkei Jeff sitä suoraan myöntänytkään. Juoda unohduksiin koko päivä. Huominen. Ylihuominen. Joka ikinen päivä siihen asti, että lääkäri saisi hymyillen kertoa, että Dayton oli hengissä ja täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Mies ei ollut edes tajunnut aiemmin, että Daytonille voisi oikeasti käydä jotain, tai että hän reagoisi siihen näin. Olihan heitä molempia ammuttu, puukotettu, hakattu ja pahoinpidelty kaikin mahdollisin tavoin, mutta hengissä oltiin aina säilytty, ilman pysyviä vammoja ja ainuttakaan kyyneltä, nyt tilanne tuntui kuitenkin paljon lopullisemmalta.
"Cheers." Jeff kieritti pullon korkin irti ja antoi sen pudota lattialle, sitä tuskin tarvittaisiin tänä iltana. Mies nosti pullon huulilleen, kallisti päätään taakseppäin ja antoi kurkkua polttelevan nesteen valua alas siinä toivossa, että se nousisi heti päähän ja auttaisi unohtamaan.

"Mä olen kaukana kotoa", Sonja kohautti olkiaan. "Mutta mä tiedän mitä todellisuus on. Mafiakuviot on vielä vaarallisemmat kun nää sun bisnekset täällä."
Tai jaa, no Lontoossa hänen ei ollut tullut käytyä, mutta oletetusti mafiahommat olivat noin miljoona kertaa vaarallisemmat. Mafiassa hyvä puoli oli siinä, että haaroja löytyi usein muistakin maista ja yhteistyötä tehtiin saumattomasti. Sillähän Sonjakin oli lähetetty Lontooseen.

"Millon susta on tullut noin säälittävä?" nainen kysäisi seurattuaan miehen juomista vähän aikaa.
Tosissaan, Sonja ei keksinyt sillä hetkellä säälittävämpää ihmistä. Toinen veti vodkaa vain siihen tarkoitukseen että pääsisi unohtamaan kaiken. Se oli yksi osoitus eräästä, jota Sonjaa ei ollut koskaan opetettu näyttämään: heikkous. Ikinä ei pitänyt olla liian humalassa, jotta pysyisi hengissä. Tai sitten pitäisi olla muutama selväpäinen liittolainen ympärillä. Sitä ei koskaan tiennyt kun joku hyökkäsi.
"Sä olet säälittävän heikko", Sonja totesi vielä nojaten yhä seinään. Asentoaankaan hän ei ollut vaihtanut, ainoastaan kädet olivat tippuneet lanteille.

Jeff ei nähnyt jengi- ja mafiakuvioiden välillä mitään sen suurempaa eroa. Mafia oli järjestelmällisempi, rauhallisempi, kylmäverisempi, siinä oli vähemmän suoraa toimintaa ja spontaanisuutta, vähemmän huumeita ja enemmän rahan väärennystä ja suunnittelua. Jengikuvioissa.. Väkivalta oli pääasiassa. Tapa saadaksesi kunnioitusta, tapa noustaksesi ylemmäs, tapa saadaksesi muut alistumaan. Kaikki pyöri tappamisen ympärillä, väkivalta oli se joka oli synnyttänyt jengit. Tarve suojella omaa aluetta. Rasismi. Tietysti rahakin oli nykyään suuressa osassa ja huumeet, mutta omien suojelemisesta kaikki oli alkanut. Jeffrey sopi jengeihin paremmin kun mafiaan, hänestä ei loppupeleissä olisi ollut istumaan jossain hienossa toimistossa ja suunnittelemaan tarkasti jotain rahanpesua. Se ei vain ollut häntä.

"No kerroppa kuinka helvetin monta kertaa sä oot uhrannu ittes. Tullu ammutuks, puukotetuks, hakatuks. Kuinka vitun monta kertaa sä oot omin käsin tappanu, suojellu verissäpäin omaa aluetta, omias, veljiäs. Tehny jumalauta ylipäätään mitään muuta ky turvautunu helvetti isääs, istunu jossain vittu kulman takana kattomassa sivusta. Vitut jostain vitun mafiasta, vitut susta, vitut sun isästäs, vitut yhtään kestään." Jeff kuulosti edelleen äärettömän hillityltä ja kohteliaalta vaikka sanat kertoivatkin jotain ihan muuta.

Jeffrey nousi jälleen seisomaan pulloa kädessä puristaen ja parilla askeleella seisoi aivan Sonjan edessä.
"Mä voin olla vitun heikko, mut mä oon silti tehny yksin enemmän kun sä", mies hörppäsi pullonsuusta. Nainen jatkoi kettuiluaan edelleen ja pikkuhiljaa Jeffiäkin alkoi ärsyttää, tämä nojautui kevyesti eteenpäin ja hiljensi Sonjan ei niin kovin viattomalla, kevyellä tai hellällä suudelmalla.

"Monta", Sonja totesi. "Suhun verrattuna."
Sonja oli tietysti ollut näissä kuvioissa vähän myöhemmin kuin Jeff, mutta siihen verrattuna tehnyt paljon. Palkkamurhaamiselta hän oli säästynyt, samoin kidutuksilta, mutta se ei suinkaan tarkoittanut sitä, etteikö Sonja olisi ampunut tai tappanut ketään puolustaessaan omiaan. Eniten vitutti ehkä se, että isän rakas oikea käsi, Emilio, oli useimmiten se, joka tönäsi Sonjan johonkin turvallisempaan paikkaan ja hoiti hommat itse. Kyllä, se oli harvinaisen vituttavaa.

Jeff tosiaan oli jossain määrin säälittävä ja no, myönsi ainakin olevansa heikko. Siitä päätellen, että mies suuteli Sonjaa päästyään tämän lähelle. Sääliksi kävi. Sonja vastasi suudelmaan, mutta samalla työnsi Jeffiä takaisin kohti sohvaa.
"Mä en tiennyt että sä oot vajonnut noin epätoivoseks", Sonja totesi ja tönäisi Jeffin istumaan.
Sonja kulki hieman kauemmaksi ja veti toisen ikkunan sälekaihtimen kiinni, seisoen selin Jeffiin.
"Tiedätsä, että joku vois tappaa sut siihen paikkaan?" Sonja kysyi.
Nainen jatkoi matkaansa toisen ikkunan luokse ja katsel hetken aikaa kiireiselle käytävälle.
"Heikkous on kiellettyä. Vaikka kyseessä olis kuka. Tunteet tekee susta heikon", nainen sanoi ja veti toisenkin sälekaihtimen kiinni.
Viimeiseksi hän lukitsi oven sisäpuolelta ja varmisti, ettei tilasta löytynyt valvontakameroita. Sen jälkeen hän asteli lähemmäksi Jeffiä.
"Tiedätsä että mä voisin ottaa aseen laukustani ja tappaa sut siihen paikkaan ilman että ehtisit tehdä yhtään mitään. Sä olisit kuollu jo ennen kun ehtisit edes ajatella sitä", Sonja kysyi seisoen nyt Jeffin edessä.

Jeff ei enää tiennyt mistä oli sekaisin - joko shokki iski vähän jälkijunassa tai viina nousi päähän ennätysajassa. Kumpikin vaihtoehto oli yhtä paha mutta tuntui nyt loistavalta vaihtoehdolta. Mies ei yleensä koskaan juonut tai sekoillut yhtään minkään kanssa mikä veisi kontrollin häneltä itseltään, hän oli pitkälti samoilla linjoilla Sonjan kanssa, aina paitsi nyt.
Tilanne ei edes ahdistanut enää tippaakaan, mitä enemmän näkyi pullon pohja sitä paremmalta homma tuntui. Sonjan uhittelukin vain nauratti. Jeff ei edes yrittänyt panna vastaan vaan täysin vapaaehtoisesti peruutti ja palasi sohvalle istumaan katsoen sivusilmällä ja pullon sisältöä kitaten (edelleen nopeammassa tahdissa kun olisi pitänyt olla mahdollista) kun Sonja kiersi lukitsemassa ovea ja sulkemassa sälekaihtimia.
Jeffrey ei tiennyt Sonjan väkivaltarikoksien lukumäärästä oikeastaan yhtään mitään, mutta eipä tiennyt Sonjakaan hänen omistaan. Todennäköisesti Jeffin lukumäärä vei kuitenkin huomattavan voiton, jengin rivimiehenä pääsi tekemään paljon enemmän parin vuoden aikana kun mafian leivissä vuosikymmenessä, se oli tosiasia jolle ei voinut yhtään mitään. Loppua kohti mies oli tietysti tehnyt vähän vähemmän täysin itse, mutta aiheuttanut sitäkin useamman tapauksen.

"Onks sun läheistä frendiä koskaan julistettu pois pelistä? Kuolleeks, siitä vaan?", Jeff vaihtoi aihetta täysin eikä huomioinut Sonjan huomautusta mitenkään,
"veljeä jonka sä oot kasvattanu, jonka puolesta sä oot vittu tehny kaikkes." Ei mitään käsitystä miksi mies kertoi sen Sonjalle. Jotenkin se piti vain saada pois mielestä, joten väliäkö sillä kelle avautui. Jeff olisi yhtä hyvin voinut avautua vaikka ensimmäiselle ohikulkijalle joten Sonjalla itsellään ei ollut oikeastaan mitään merkitystä.

"Mä oon niin helvetin kyllästyny tähän paskaan, mä olen heikko tasan sillon kun haluan. Go ahead, tapa mut. Mä en jaksa välittää. Vitut"
Sanojensa päätteeksi Jeff nosti jälleen pullon huulilleen tarkoituksena joko juoda pullo tyhjäksi tai itsensä hengiltä.

Sonja tuijotti Jeffiä, kun tämä vihdosta viimein kertoi mistä saapas puristi. Velipoika siis. Ei sillä että erityisemmin hän olisi sillä tiedolla mitään tehnyt. No, ei Jeff ollut ainakaan vaihtanut venettä, jos siitä jotain hyötyä oli. Sonja ei tosin pahemmin välittänyt. Hän ei myöskään vastannut Jeffille, ainoastaan tutkaili tämän aikeita. Jokin päässä kuitenkin sanoi ettei koskaan voinut olla liian varovainen. Yhtä hyvin koko homma olisi voinut olla vain juoni saada Sonja pois pelistä. Vähitellen nainen kuitenkin alkoi uskoa, että Jeff saattoi hyvinkin puhua totta. Osittain hän oli yllättynytkin siitä, että se totuus tuli lopulta ulos asti

Voi luoja. Rehellisesti sanottuna tuossa tilassa joku tosiaan ampuisi Jeffin heti kun hän pääsisi sairaalasta ulos. Siinä ei Sonjalle ollut tunnearvoa, mutta toisaalta olihan mies hänelle vielä velkaakin. Sillä voitiin aina kuittailla. Jeff nosti pullon uudestaan huulilleen ja Sonja pyöräytti silmiään. Hän tarttui pulloon ja otti sen väkisin pois Jeffin kädestä. Sillä menolla tämä ainakin olisi teholla alkoholimyrkytyksestä. Sonja laski pullon lähimmälle pöydälle ja kääntyi jälleen kasvot kohti Jeffiä.
"Kokoo nyt jumalauta ittes kasaan", Sonja sanoi kumartuen tämän päälle ja nojasi toiseen nojaan. "Luuletko sä oikeasti että sun veljesi tai mikä ikinä olikaan arvostaa sitä, että sä vedät tän päivän ulos muistista? Sä olet naiivimpi miltä näytät. Tää maailma on todellinen, mutta sä et vaan voi hyväksyä sitä. Tää maailma on karu ja vittumainen, mutta sellasta se on. Tiedetään, oot varmaan nähny monesti ja kokenut enemmän kun mä ja blaa blaa blaa, mutta ota nyt ittees niskasta kiinni helvetti. Edes mun isäni ei ollut noin säälittävä kun menetti mun äitini. Luuletsä että sun veljesi oikeasti haluais sun näyttävän tolta, olevan tollainen säälittävä eunukki jos sille sattuu jotain? Eikse haluais että sä nimenomaan otat itteäs niskasta kiinni ja meet ampumaan aivot pellolle siltä joka teki tän sille? Koska tossa tilassa sä olet se, jolta ammutaan aivot pellolle."

Kun Jeff romahti - hän romahti kunnolla. Eikä hän romahtanut usein. Oikeastaan nyt ensimmäisen kerran elämässään.
Mies oli pitänyt kaikki tunteet lukittuna sisään vuosikausia eikä kukaan voinut tehdä sitä loputtomiin. Oli puhdas mahdottomuus olla itse itsehillintä, kontrolli ja kylmäpäisyys ainiaan. Ihmismielellä oli oltava joku raja sille kuinka paljon se pystyi kestämään, ja kun sen rajan ylitti, ei mitään ollut tehtävissä. Varmasti joka ikinen, ihan joka ikinen, Jeffin arvoasemassa ollut oli joskus romahtanut, silloin ei ollut mitään väliä sillä missä oli tai kenen kanssa, joku tilanne vain laukaisi sen stressireaktion vahvempana kun koskaan ennen. Mies nyt sattui kuulumaan niihin jotka halusivat vain tuhota joka ainoan muistikuvan tapahtuneesta ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Todennäköísesti tähän tilanteeseen ajautuminen ei edes johtunut yksinomaan Daytonista (vaikka Jeffrey niin itselleen kivenkovasti väittikin, koska silloinhan se oli selvästi Daytonin vika eikä hänen omansa. Niin itsekkäältä kun se kuulostikin), se oli vain ollut viimeinen niitti.

Sonjan puhe meni täydellisesti ohi korvien, mitä nyt jokunen sana sieltä ja täältä jäi mieleen. Jeff kyllä tiedosti, että olisi periaatteessa ollut yhtä suojaton kun nyt jos olisi ojentanut murhaajalle kaikki aseensa, ripustanut maalitaulun rintakehälleen, sulkenut silmät ja nostanut kädet pystyyn, mitä hän ei luonnollisesti koskaan tekisi. Oli siis ihme, että hän oli kuitenkin sortunut tähän. Jeffrey oli aina uskonut, että hänellä oli ollut oikeasti sitä itsekontrollia mitä useimmilla ei ollut nimeksikään, että hän oli hallinnut tosissaan jokaisen ajatuksensa, tunteensa ja tekonsa. Juuri nyt tilanteessa ei ollut mitään mitä hän olisi voinut hallita, ja se jos joku sai tuntemaan itsensä vieläkin avuttomammaksi ja suojattomammaksi jos se vain oli mahdollista. Okei, kieltämättä Sonja sai hänet tosiaan palaamaan maanpinnalle. Jeff reagoi tilanteeseen ottamalla pullon jälleen itselleen ja juomalla siitä pitkän kulauksen.

Sonja alkoi hiljalleen ärsyyntyä Jeffin asenteesta. Jos hänen isänsäkään ei ollut tuossa kunnossa kun hänen äitinsä ammuttiin, niin Jeffin pitäisi olla siihen verrattuna vielä vähemmän järkyttynyt. No, toisaalta Sonja ei tuntenut Jeffiä sen paremmin, mutta kieltämättä tämä antoi itsestään juuri hänelle ei-niin-positiivisen kuvan. Ensinnäkin Jeff vaikutti kuin pahaiselta teiniltä. Pullo huulille ja viinaa päähän, teinien hommaa. Aikuinen mies kun oli, pitäisi tämän osata pitää päänsäkin kylmänä. Mutta ei, sen sijaan Jeff oli näköjään päättänyt olla kuin pahinkin kakara. Kiukutella ja juoda. Voi elämä mikä yhdistelmä.

Sonja ei ollut kieltämättä uskonut, että puhe olisi tepsinyt jästipäiseen mieheen, eikä se kyllä ollutkaan. Palautuksia maanpinnalle oli luvassa kylläkin. Sonja käveli uudestaan Jeffin luokse ja otti pullon tämän kädestä uudestaan. Tällä kertaa hän teki sen selvemmin ja rajummin. Hän käveli lavuaarin luokse ja kaatui loput sieltä alas. Eipähän enää joisi. Tietysti Jeff olisi hyvinkin voinut vain lähteä baariin, mutta jostain syystä Sonja uskoi, ettei Jeff olisi heti menossa sinne.
"Kun kerran et usko", Sonja totesi tälle. "Niin tehdään homma vaikeimman kautta sitten. Olet kuin pahainen teini, joka ryystää viinaa siksi että sitä vain on. Uhmaikäinen lapsi, joka lopulta päätyy vainaaksi kun ei kuuntele vanhempiaan. Se on totuus."

Jeff ei ollut koskaan saanut, tai halunnut, oikeasti olla teini, saati lapsi. Hänellä oli ollut aivan liian kiire kasvaa aikuiseksi jo kymmenenvuotiaana, neljätoistavuotiaana hän oli ollut mukana "isojen poikien leikeissä" vaikka paikka olisi ennemminkin ollut leikkipuistossa hiekkalaatikossa.
Mies tunsi itsensä oikeastaan vieläkin liian nuoreksi; jengeihin pääsi normaalisti sisään tekemään jotain 25 vuotiaana, sitä ennen vain opeteltiin perusasioita, jengipoliitiikkaa, oman nahan suojelemista. Hän oli siinä vaiheessa jo kilpaillut hierarkian korkeimmista paikoista, 26 vuotiaana, silloin kun yleensä päästiin vasta aloittamaan riveissä tosissaan, hän oli jo vetänyt pomon roolia, komennellut ja määrännyt ihmisiä joilla oli häntä kymmenen vuotta enemmän ikää ja kokemusta. Mikäs siinä. Jeffrey oli hoitanut homman kunnialla kotiin, ja teki niin edelleen, se tosiasia oli kuitenkin edelleen olemassa, ettei hänellä kertakaikkiaan ollut samalla tavalla "aikuisen mieltä", ei samalla tavalla kokemusta eri tilanteista. Periaatteessa mies oli tietysti täysin aikuinen, niin jengien kun lainkin mukaan, mutta milloin ihminen oli oikeasti henkisesti kypsä kaikkeen mahdolliseen, nähnyt kaiken tarpeellisen? Tuskin lähimainkaan ennen kun oli kahdeksankymppinen. Taas suuri ero mafian ja jengien välillä. Ura mafiassa alkoi yleensä syntyessä ja loppui kuollessa, jengissä aloitettiin 25 vuotiaana ja lopetettiin viimeistään 40 vuotiaina ikäloppuina raunioina. Nuoria ei arvostettu, muttei vanhojakaan. Parhaassa iässä oltiin kolmekymppisenä, ennen ja jälkeen sitä oltiin yhtä tyhjän kanssa.
Joku neljäkymppinen koko ikänsä jengien kanssa pyörinyt tuskin olisi yhtä innolla syöksymässä mukaan joka ikiseen iskujenvaihtoon ja katutappeluun. Varmasti Jeffkin taltuisi sille tasolle joskus, toistaiseksi hän halusi kuitenkin tehdä kaiken mihin vain oli kykenevä.

Jeffrey katsoi ehkä hivenen vittuuntuneena kun Sonja kaatoin lopun viinan menemään. Kai se oli ihan hyvä vaan, kukaan tuskin halusi, että mies ehtisi juoda itsensä kaatokänniin asti ja hankkia oman sairaalapedin Daytonin vierestä alkoholimyrkytyksen takia.
"Helppo sun on sanoa ko sun isälläs oli joskus jotain fiksuakin sanottavaa", Jeff tokaisi Sonjalle eikä mitenkään esittänyt, että huomasi pullon katoamisen.

// siinon ny sitä hittiä ko kerta sai xDD //

Sonja alkoi jo kyllästyä Jeffin pelleilyyn. Aikuinen mies, joka käyttäytyi kuin teini. Kenties jäänyt päälle tai kenties halusi vain elää pari kivaa hetkeä uudestaan. Joskaan Sonja ei nähnyt tilanteessa mitään erityisen kivaa. Toisaalta taas hän voisi videoida koko homman ja näyttää Jeffille kun tämän ajatukset vähän selkenisivät. Mahtaisi olla nolona. Itse asiassa, se videohan olisi voinut olla vaikka hyvä kiristysajatus. Siltä varaa, että Jeffiltä tarvitsisi joskus kiristää jotakin. Ehkäpä tuo kuitenkin hoitaisi osuutensa kunnolla, jos koskaan sekaantuisi mafiakuvioihin.

"Itse asiassa oli. Harmi ettei sun isälläs ollut", Sonja totesi.
Jeff oli noussut sohvalta ylös, mutta Sonja tarttui tämän olkapäihin painaen tätä alaspäin. Kovasti mies yritti pyristellä vastaan, mutta Sonjalla oli omien (super)voimiensa lisäksi apuna selväpäisyys. Humalatilassa kun reaktiokykykin vähän reistaili. Niin ollen Sonja sai kuin saikin pienien ponnistelujen jälkeen painettua Jeffin takaisin istumaan, mutta tämän jatkaessa rimpuilua, päätti Sonja istua tämän syliin painoksi.
"Mieti", Sonja sanoi. "Mieti nyt idiootti. Auttaako sun käytökses sun veljees mitenkään. Säkö haluat tosiaan unohtaa sun veljes? Ihanko tosi. Se on ihan sama vaikka unohtasit päivän. Sä unohdat koko veljes sillon. Jos sä unohdat ees yhen päivän niin sä unohdat koko ihmisen. Sitäkö sä haluut? Unohtaa että sullon veli?"

Irti toisen ihmisen otteesta pyristely oli Jeffille enemmän kun luonnollinen reaktio, usein ehto hengissäsäilymiselle. Selvänä hän ei ehkä koskaan olisi edes antanut itsensä jäädä Sonjan otteeseen tai tuhlannut energiaa irti pääsemiseen, humalassa se tuntui kuitenkin välttämättömältä. Jeffin tasapaino ja reaktiokyky oli jo sen verta heikko, ettei hän edes huomattavan fyysisen ylivoiman ansiosta pysynyt kovin kauaa pysynyt pystyssä vaan löysi itsensä taas istumasta siltä samalta penkiltä, nyt Sonja kuitenkin minimoi vastustelun jatkamisen mahdollisuudet ja yksinkertaisesti istahti syliin.
Mies katui juomispäätöstään jo sen verran, että toivoi vilpittömästi juovansa saman tien unohduksiin myös sen. Olisi helpompaa unohtaa koko päivä ja tietää juoneensa muistamatta siitä mitään. Jotenkin kuitenkin tuntui, että Sonja vähintäänkin mainitsisi asiasta joskus myöhemmin.

Jeffrey ei tosiaan ollut koskaan kuunnellut sen enempää vanhempiensa opetuksia kun oli ollut aivan pakko. Isä oli ollut sillä perusvanhempien "älä sotkeudu huumeisiin, älä koskaan lyö ketään, älä kiroile, älä juo känniin vaan jättäydy aina korkeintaan muutamaan annokseen, älä polta äläkä tee itsetuhoisia päätöksiä" asenteella liikkeellä, Jeff ei ollut tainnut noudattaa ohjeista yhtään. Kaiken lisäksi hän oli vielä eksynyt jengienkin joukkoon mikä oli vanhemmille ollut iso juttu, viimeinen nasta arkkuun oli isketty silloin kun hän oli jäänyt kiinni virkavallalla ja vanhemmat olivat saaneet todisteita siitä, että hän tosissaan oli ongelmissa lain kanssa. Tuskin nuo olivat iloisia olleet Daytonin "kaappaamisesta" omaan kelkkaankaan.

Mies ei jaksanut vieläkään kuunnella Sonjan puheita sen tarkemmin joten antoi huultensa jälleen etsiä naisen huulet.