What's it gonna take / sov.

Sikko
Kaikki tytön ystävät olivat neuvoneet, että ennen poikaa ei saisi saapua treffipaikalle. Tosi asiassa sellaista tietoa oli antanut vain Theodore, joka ei ollut innostunut liiemmin veljensä ja ystävänsä tapaamisesta, jota Ann ei kuitenkaan osannut kutsua treffeiksi. Pyyntöön myöntyminen oli ollut erityisen hankalaa, vaikka tyttö tunsikin jotain taianomaista vetoa Oliveriin. Ann-Catherine ei ollut koskaan tuntenut niin, eikä hän näin ollen osannut odottaa tai olla odottamattakaan mitään, hän vain yritti sysätä kaikki ajatuksensa pois. Valitettavasti tyttö ei ollut koskaan ollut niitä kaikista rohkeimpia ja ujona nuorena hän ei päässyt eroon jännittävistä ajatuksista, eikä hän näin ollen ollut edes nukkunut kunnon yöunia. Jännittänyt kaiketi liikaa, joka oli sitten vienyt mukanaan myös yöunet.

Ann oli kiitollinen Oliverille siitä, ettei hän ollut pyytänyt tyttöä minnekään Yellow Avenuen snobiravintolaan, vaan ehdottanut vähän inhimillisempää ja rennompaa ruokailupaikkaa Devon Streetilla. Se siitä olisi vielä puuttunut, jos Ann-parka olisi joutunut häpeämään itseään paljon kauniimpien tyttöjen edessä. Se oli hyvin paha tapa, mutta hän ei voinut olla reagoimatta negatiivisesti niihin ilkeisiin katseisiin, joita jotkut kultalusikka suussa syntyneet lapset häneen loivat. Silloin Ann tunsi olonsa aina hyvin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi, eivätkä ne olleet mitään mukavia tunteita ujolle tytölle, joka sai niistä kärsiä aika ajoin.

Tietysti Ann oli täsmällistäkin täsmällisempänä saapunut paikalle ennen Oliveria ja totta kai se ahdisti tyttöä hieman. Suunnitelmathan olivat menneet mönkään jo aluksi, sillä hänhän oli tullut ennen miestä paikalle. Ann-Catherine huokaisi varovaisesti ja suoristi punaisen mekkonsa helmaa. Tyttö oli viettänyt lähes koko päivän vaatekaappinsa äärellä pohtien, mitä laittaisi päälleen. Yleensä Ann oli kovin vaatimaton, eikä jaksanut niin hirveästi panostaa vaatetukseensa, mutta nyt tilanne oli täysin eri, sillä hänen oli tehtävä vaikutus ihmiseen josta hän piti.

Tuskaisten vaatekomerolla vietettyjen tuntien jälkeen Ann oli kuin olikin löytänyt sopivaa päälle pantavaa, joskaan hän ei ollut täysin varma valinnoistaan. Useaan kertaan hän oli vaihtanut mekkoa, vaikka eihän niissä tietystikään ollut kauheasti eroja edes. Tyttö oli aina ollut mieltynyt enemmän yksinkertaisiin perusvaatteisiin eli sen hetken ongelma oli vain päättää väri. Siinä missä Ann piti suhteellisen pelkistetyistä vaatteista, piti hän saman linjan myös meikin kanssa. Aikaa hän oli toki peilin äärellä viettänyt, mutta ei hänen kasvonsa juurikaan eronneet tytön tavallisesta ilmeestä, joskin ehkä punaa oli sipaistu huulille vähän enemmän, samoin ripsiväriä ripsiin.

Guinnevere
ver oli pyytänyt Annin mukaan päivälliselle ehkä suurimmaksi syyksi pahoitellakseen kaikkea aiheuttamaansa häiriötä, puutarhajuhlat vaivasivat edelleen eikä Eliahin kanssa käydyt tappelut tytön syntymäpäivillä auttaneet asiaa yhtään, pikemminkin pahensivat sitä. Mutta tietenkin pyyntöön oli vaikuttanut myös, että Oliver halusi tutustua Anniin paremmin ja vaikeasti tavoiteltava hameväki olikin miehen heikkous, ja tyttö oli juuri tätä hameväkeä. Huono asia oli se että kotoa lähtiessään mies oli jo muutaman minuuttia myöhässä, Volvo sai taas kaasua reilulla kädellä mutta ravintolaan ei ollut edes pitkä matka. Silti Oliver ei halunnut jättää kiiltävää mustaa rakastaan minnekkään ilman vartiointia, siksi hän parkkeerasi sydänkäpysensä aivan ostoskeskuksen viereen.

Oliver nousi autosta ja siisti vaatetustaan hiukan, päällä oli tummat farkut (ei liian kireät eikä liian löysät), valkoinen t-paita mustalla ja melkoisen abstraktilla printillä ja liituraitainen puvuntakki. Kättä koristi valkeavoittoinen kukkapuska ja hiukset olivat jälleen kerran siististi sekaisin. Mies tuoksui vienosti tarkkaan valitulle partavedelle, eikä hän voinut kieltää itseltään etteikö naispuolisten henkilöiden päät olisi kääntyneet miehen astellessa itsevarmasti ostoskeskukseen määränpäänä illallistamiseen käypä ravintola. Oliver sai hetken aikaa katsella ympärilleen ennenkuin tavoitti punaiseen mekkoon pukeutuneen Annin ravintolan ainoasta vapaasta pöydästä. Porukkaa oli paikalla enemmän kuin yleensä, tietysti juuri silloin kun Oliver vaivautuu ulos syömään.

Mies loi kasvoilleen tuttavallisen ja hurmaavan hymyn ja käveli seuralaisensa luokse pöytään koittaen näyttää aidosti pahoittelevalta, "Anteeks myöhästyminen", hän pahoitteli ja painoi nopean suudelman Annin poskelle tervehdykseksi ojentaen samalla kukat tälle. "Rumia kukkia kauniille naiselle" Oliver naurahti, kukat olivat tosiaan kerennet hiukan kärsimään automatkan aikana, mutta vakavia vammoja ei ilmeisesti ollut tullut joten kukat eivät ihan kriittisssä tilassa olleet. Mies istahti tuolille seuralaistaan vastapäätä ja hymyili kuitenkaan keksimättä mitään sanottavaa, tarjoilija saapui pelastamaan tilanteen kiusalliselta hiljaisuudelta tyrkyttäen ruokalistaa molemmille. "Otan alkuruuaks tollasen pienen kreikkalaisen salaatin, ja talon kastikkeella, juomaks vaikka vaan jäävettä" Oliver hymyili nyrpeän näköiselle naiselle joka lähenteli varmaa kuuttakymmentä ikävuotta. Mies katsahti kysyvästi Anniin ja odotti tuon tilaavan jotakin.

Ann oli ilmiselvästi panostanut illalliseen tavallista enemmän, tytön kasvoilla oli sopivasti meikkiä mutta kuitenkin enemmän kuin yleensä. Ja Oliver piti toista aidosti kauniina ja päätti jopa kertoakkin sen tytölle, "Ollaanpas sitä nättinä tänään", mies hymyili ja laski toisen kätensä pöydälle. Tarjoilija palasi mukanaan juotavat ja viiletti taas omille teilleen, alkupaloja odotellessa siis.

Sikko
Tytön viattomille kasvoille nousi epävarma hymy, kun hän näki seuransa kävelevän ravintolan ovesta sisään. Oliver näytti tavallistakin komeammalta, vaikkei Ann uskaltanut sitä ajatellakaan. Sydämen tahti vain kiihtyi kiihtymistään mitä lähemmäs mies pöytää käveli ja Ann-Catherinea jännitti vain entistä enemmän. Tilanne oli paljon virallisempi ja asiallisempi kuin heidän muut tapaamisensa ja se sai tytön pelot nousemaan yhä vain paremmin pintaan. Joskin viimeksi Oliver oli töppäillyt Ann-Catherinen perheen puutarhajuhlissa ja samoin tytön syntymäpäivillä, eikä niiden tapaamisten ajattelu saanut jännitystä laskemaan yhtään – pikemminkin niiden miettiminen vain pahensi sitä.

Ann ei ehtinyt reagoida miehen saapumiseen, saati sitten tämän sanoihin, muuta kuin suloisella hymyllä, sillä mies painoi kevyen suudelman hänen poskelleen. Tietysti tyttö meni hämilleen alta aika yksikön ja mutisi vain jotain punaisten huultensa lomasta vastaukseksi Oliverin pahoitteluun. Ann painoi päänsä alas epävarmasti ja näpersi sormillaan hermostuneesti pöytäliinan helmaa. Kun katse oli suunnattuna alas, tyttö ei aluksi tajunnut miehen ojentavan kukkia. Ele sai Ann-Catherinen sekä hämmästymään että yhä enemmän vain hämilleen. Hän ei ollut koskaan käynyt treffeillä, eikä kukaan ollut koskaan tuonut hänelle kukkia. Olivathan ne vähän kärsineitä ilmeisen automatkan jäljiltä, mutta ajatushan se aina tärkein on.
”Kiitos”, tyttö punasteli hiukan ja katsahti ujosti miestä silmiin.

Samalla kun nyrpeältä vaikuttava tarjoilija saapui ruokalistojen kanssa, toi hän myös maljakon kukille. Nainen iski näkyvästi silmää Ann-Catherinelle ja suorastaan tempaisi kukat tytön kädestä asettaen ne maljakkoon pöydälle. Tarjoilija korjasi asetelman asentoa niin, että Oliver ja Ann saattoivat nähdä toisensa kukkakimpusta huolimatta. Epävarmasti tyttö kiitti tarjoilijaa avusta, sillä kukathan olisivat todennäköisesti kuolleet siihen paikkaan ilman maljakkoa.

”Katkarapusalaatti ja jäävesi vain, kiitos”, Ann sanoi puhtaalla äänellään ja hymyili tarjoilijalle ystävällisesti. Työtehtävät eivät kuitenkaan ilmeisesti miellyttäneet naista kovinkaan paljoa, sillä tämä tyytyi vain nyökkäämään tuskaisesti ja painumaan takaisin takahuoneeseen.
”Työniloa..” Ann naurahti huvittuneesti tarjoilijan perään, vaikka tiesi, ettei naisen ollut mitenkään mahdollista kuulla hänen sanojaan. Tytön mielestä oli outoa, että joku teki työtä josta ei pitänyt laisinkaan. Tietystikään hän ei tiennyt mitään siitä, että aina ei ollut valinnanvaraa valita sitä itselleen mieluisinta ammattia. Siinä Ann oli kuitenkin oikeassa, että nainen ei ollut täysin onnellinen alalla ja käyttäytyi suorastaan epäkohteliaasti asiakkaitaan kohtaan.

Hiljainen hetki valtasi pöydän joksikin ajaksi, mutta Oliver pelasti tilanteen – joskaan Ann ei ollut siitä pelastamisesta samaa mieltä. Tytön kasvot pursuivat hämmästystä, mutta samalla hän tunsi myös pienen punan kirivän poskilleen. Hetkeksi hän vaipui vain hiljaisuuteen, jota joku olisi voinut luulla jopa joksikin tiedottomuuden tilaksi. Ann pähkäili ensin kauan, ennen kuin sai suunsa auki.
”Eipä sillä puolellakaan pahalta näytä”, tyttö sanoi ujosti hymyillen ja ihmetellen sitä, mitä oli juuri suustaan päästänyt.

Guinnevere
"Totta... ei oo kans riemulla rajaa" Oliver naurahti sarkastisesti tarjoilijan käppäiltyä tiehensä. Salaatteja saisi taas odotella jonkun aikaa joten jonkinnäköistä keskustelua olisi saatava aikaiseksi tai luvassa olisi muutaman tunnin hiljaisuus... ja Oliver oli hidas syömään. "No kiitos kiitos", mies naurahti jälleen ja hieraisi niskaansa samalla pörröttäen mukamas ohimennen hiuksiaan. Vaaleaverikkö etsi kuumeisesti heijastavaa pintaa nähdäkseen oliko se hiuspehko nyt hyvässä jamassa vai ei, siitä oli pitkän aikaa kun mies oli viimeksi vaivautunut laittautumaan edes jonkun verran.

Oliver nojasi kyynärpäänsä varassa pöytää vasten ja katseli ympärilleen antaen silmiensä eksyä välillä vastapäätä istuvaan tyttöön, hän koitti hiljaa mielessään keksiä jotain asiaankuuluvaa sanottavaa mutta hiljaisuus tuntui vain venyvän ikuisuudeksi asti, eikä näyttänyt siltä että Ann aikoisi ihan tällähetkellä suutaan avata. "Noh..." Mies ähkäisi hiukan vaivaantuneesti ja suoristautui, "Mitäs kuuluu? Tai miten sen Eliahin kanssa menee ja muutenkin?", Eliahin nimen mainitessaan Oliverin äänensävy vaihtui kylmäksi hetkellisesti kunnes se palasi taas ystävälliseksi. Olemus uhkui aitoa kiinnostumista Annin kuulumisia kohtaan ja tytön täytyisi olla tyhmä tai sokea jos ei huomaisi sitä.

"Kiitos", Oliver totesi lyhyesti tarjoilijan tuodessa salaatit pöytään, mies poimi haarukan pöydältä ja upotti sen rapeaan jäävuorisalaattiin, seassa killui mustia oliiveja, eikä kasvisten värikirjo ollut mikään kovinkaan suppea. "Hyvää ruokahalua" hän toivotti kulmiaan kohottaen seuralaiselleen ja mitään turhia loruja lurisemasta tunki täyden haarukallisen salaattia suuhunsa. Ruokailutavat eivät olleet sieltä parhaasta päästä tai etiketti hallussa, mutta yhden haarukallisen tuntivauhti ei vain sopinut kaikille, ja ruoka suussahan ei saanut puhua.

Sikko
”Ihan hyvältä se näyttää”, Ann naurahti pikkutyttömäiseen tapaansa Oliverin epäonnistuneelle peilausyritykselle. Pieni epävarmuus kyti tytön sisällä, kuten aina, mutta jostain syystä miehen läsnäolo sai sen jotenkin kutistumaan. Sitä oli hankala selittää, koska Ann-Catherine tuskin huomasi sitä edes itse. Hiljaisia hetkiä oli toki, mutta aina Oliverin lähellä tyttö tunsi olonsa paljon varmemmaksi. Liekö ollut miehen liehittelyllä vaikutusta asiaan.

Ann katsahti hieman typertyneesti Oliveriin tuon kysymyksen johdosta. Tyttö ei tiennyt kuvitteliko hän, mutta mies vaikutti aidosti kiinnostuneelta hänen asioistaan ja sekös nuorta naisenalkua hämmästytti. Tahdosta riippumaton pieni hymynkare löysi tiensä Ann-Catherinen huulille, eikä tyttö edes yrittänyt vastustella sitä.
”Sitä tavallista. Eliah ei ole niitä helpoimpia ihmisiä.” Ann naurahti pahoittelevasti, sillä Oliverin ja Eliahin ensitapaaminen ei ollut silloin aluksi ollut kovinkaan lämminhenkinen. Ja jos totta puhutaan, niin eivät ne muutkaan tapaamiset kovin iloisilta olleet vaikuttaneet. Kipinöitä oli lentänyt puolin ja toisin, joskin Oliverhan se oli käynyt Ann-Catherinen syntymäpäivillä tytön veljenpuolikkaaseen käsiksi.
”Mutta kyllä meillä nyt ihan hyvin menee, Eliah on jostain syystä muuttunut paljon rauhallisemmaksi. Ei tarvitse katsella sen kiukuttelua enää niin paljon.” Hän jatkoi vielä. Oli ilmiselvää, ettei Ann tiennyt mitään Theodoren ja Eliahin vähän turhankin lämpimistä väleistä. Oliver sen sijaan tiesi tapahtumista, koska oli nähnyt kaiken Ann-Catherinen syntymäpäivillä miesten vessassa. Tyttöpoloinen ei tiennyt asiasta mitään, vaan oli lähinnä tyytyväinen velipuolensa muuttuneeseen käytökseen. Vielähän Eliah jaksoi hänelle naljailla, mutta pääasiassa kaikki oli ihan hyvin. Joskaan tuskin Ann olisi kovinkaan huonosti suhtautunut Theon ja Eliahin suhteeseen, päinvastoin. Hän olisi luultavasti ajatellut, että olisi vain hyvä, kun joku oli pystynyt kesyttämään Eliahin ja kouluttamaan poikaa edes vähän mallikelpoiseksi.

Tarjoilijan tuotua ruuat pöytään, Ann tarttui asialliseen sävyyn haarukkaan ja veitseen ja alkoi syödä hyvien käytöstapojen mukaisesti – toisin kuin Oliver. Luultavasti jotain muuta pohattaperheessä kasvanutta nuorta moinen käytös olisi saattanut häiritä kovastikin, mutta tyttö ei jaksanut välittää siitä. Ei Annia kiinnostunut miten toiset söivät, tärkeintähän oli, että edes jotain meni suuhun.

”Mutta miten Theo? Ja sinä itse?” Ann kysyi sympaattisesti hymyillen syömisensä lomasta. Theonhan tyttö tunsi jotenkin, joskaan he eivät mitään parhaita kaveruksia olleet. Pojasta oli kehkeytynyt viimeaikoina kovin hiljainen, eikä Ann löytänyt tälle syytä. Aluksi tyttö oli pelännyt tehneensä jotain väärin, mutta kun hän oli käynyt lähes tuhanteen kertaan asiat päässään läpi, hän oli ymmärtänyt ettei vika voinut olla hänessä.

Guinnevere
"No sillon sun syntymäpäivillä mä yllätin Theon ja Eliahin sieltä vessasta, enkä puhu mistään vaan_kaverillisesta_meiningistä", Oliver totesi lyhyesti asiasta enempää mainitsematta toivoen että Ann tajuaisi vihjeen. "Mutta muuten... noh, sitä samaa kun ennenkin, tapellaan niinkun aina mutta sit taas ollaan samaan aikaan kun toistemme parhaat kaverit", mies jatkoi väliinpitämättömään sävyyn joka johtui siitä ettei kaikki yksityiskohdat olleet niin tärkeitä että nekin olisi pitänyt tytölle kertoa. Ja muutenkin Theo oli ollut harvinaisen outo viimeaikoina, tiedä sitten Annin seurassa mutta yleensä kiukutteleva ja ylienerginen poika oli muuttunut vaisuksi ja apaattiseksi jonka ainoa tehtävä oli valittaa ja jatkaa kiukuttelua. Oikeastaan Oliver ei enään muuta tehnytkään kuin väitteli pikkuveljensä kanssa mitättömistä asioista.

Hiljaisuus vallitsi jälleen ylivoimaisesti tilannetta miehen ja Annin välillä, ainoa meteli oli ruokailuvälineiden kilahtelu lautasta tai toisaan vasten sekä muiden ravintolassaolijoiden puhe. Ja suurin osa asiakkaista näyttivät nauttivan ateriansa hiljaisuudessa. Oliver pureskeli salaattiaan vaisuna miettien mikä kaikki voisi illan aikana mennä pieleen, nyt ei auttanut muu kuin toivoa että kaikki sujuisi rennommin kuin tällähetkellä. Mies koitti pistää kaiken sen piikkiin, ettei hän ja Ann olleet tavanneet vähään aikaan ja tämä oli sitä tyypillistä alkukankeutta josta kohta päästäisiin taas vauhtiin. Mutta kun mitkään sanat eivät tuntuneet suussa sopivalta ääneen sanottavaksi tai puheenaiheet puhumisen arvoiseksi, oli parempi pitää suu ummessa kuin laskettaa sammakoita vuolaana tytön korviin. Oliver piti katseensa tiukasti valkoisessa pöytäliinassa ja lautasessa joka oli jo muutamaa oliivia ja fetajuuston palaa lukuunottamatta melkein tyhjä.

"Mitä on suunnitelmissa lähiaikoina? Meinaatko niille festareille lähteä vai kökötätkö neljän seinän sisällä lukemassa jotain huonoa kirjaa?" mies kohotti katseensa tyttöön ja hymyili ilmaistakseen ettei hän todellakaan ollut kysymyksen toisen osan kanssa tosissaan.

Sikko
Tytön katse muuttui alun yllätyksen jälkeen suorastaan järkyttyneeksi.
”Ihan oikeasti? Eipä olisi uskonut.” Ann vaipui omiin mietteisiinsä ja unohti jopa hetkeksi syömisen. Hän vain tuijotti hengettömänä ikkunasta ulos, eikä tuskin liikahtanutkaan. Yllätyksenähän se oli toki tullut, mutta ei asia häirinnyt Ann-Catherinea mitenkään. Aidon ja puhtaan rakkauden puolestapuhujana tytölle oli täysin yksi ja sama mitä sukupuolta toisiinsa rakastuneet ihmiset olisivat, rakkaus oli pääasia. Ainut asia mitä Ann pystyi tekemään, oli vain toivoa, että Theo ja Eliah olisivat onnellisia keskenään.

”Minusta Theo on ollut jotenkin outo viimeaikoina”, Ann toi mielipiteensä esille vieden salaattia suuhunsa hyvällä vauhdilla. Theodore oli tosiaankin muuttunut yhtäkkiä melko oudoksi, hyvin vaisuksi. Tavallisesti he eivät tuntuneet saavan toisiltaan suunvuoroa, mutta nyt pojasta oli tullut kummallisen hiljainen ja mitäänsanomaton. Eipä sillä, eiväthän he olleet nähneetkään Ann-Catherinen kanssa juurikaan. Ilmeisesti syynä oli Eliah, mutta ei kai Theodoren kumma käytös voinut pojasta johtua? Ainakin Ann toivoi niin hyvin syvästi.

Ann oli niin syventynyt mietteisiinsä, jotka liittyivät sekä ihan yleisesti rakkauteen, että Theodoren ja Eliahin suhteeseen, ettei hän osannut edes jännittää tai pelätä hiljaisuutta. Hiljaisuus oli varsin tavallinen vieras heidän pöydässä ja oli tytön onni, ettei hän huomannut sitä. Silmät melkein paikoillaan seisoen Ann söi ruokaansa vieden haarukalla suuhunsa pikkulinnun annoksia. Silti Oliver ei joutunut kauaa aikaa odottamaan, että tyttö sai ateriansa syödyksi. Nätisti Ann asetteli ruokailuvälineet tyhjälle lautaselle osoittamaan kohti kello viittä ja laski sitten kädet takaisin syliinsä.

”No mutta minähän en lue huonoja kirjoja!” Ann katsoi miestä sarkastinen ilme kasvoillaan ja naurahti sen perään ujosti. Hän tunsi olonsa yllättävän rennoksi ja vapautuneeksi, aivan kuin isänsäkin kansa.
”Mutta en tiedä kyllä, jos hyvää seuraa saa. Eliahin kanssa en ainakaan ole lähdössä.” Ann mietti hetken ennen kuin vastasi ja loi Oliverille suloisen hymyn.

”Entä itse? Olet varmaan menossa?”