Breaking down in a place like heaven /s

Travis nuokkui puoliunessa nojatuolissa, sairaalahuoneessa, jonka sängyssä makasi Ada. Jo siitä aamusta lähtiä pojun mieltä oli kaihertanut Adan tapaus, mistä tyttö oli ja miten tämä oli päätynyt Travisin kanssa sänkyyn? Ainoa vastaus olisi Travisin rakas toinen persoona. Ada oli sanonut häntä Raveniksi, joten Travis oletti toisen persoonansa nimen olevan Raven. Poikaparka oli totaalisesti pihalla. Illalla hän oli puoliksi tietoisena uhkaillut jotakuta, joka vei Adaa autoonsa. Lopulta tuo mokoma sai mainittua, että tyttö oli ottanut yliannostuksen ja vaati sairaalareissua. Travis oli tottakai vaatinut päästä mukaan.

Siinä hän sitten aamulla nuokkui puoliunessa, valvottuaan hiukan huolestuneella hänelle lähes tuntemattoman tytön sairaalahuoneessa. Silmäpussit kertoivat jo kaiken. Poika oli urkkinut illalla potilastiedoista tytön nimeksi Ada Scarlett. Travisin kelloja se soitti, mutta ollessaan puoliksi "Ravenin" mielitilassa, ei hän osannut yhdistää sukunimeä. Sen sijaan ilta alkoi muistua. Ada tosiaan. Niinhän se olikin.

Ada huomasi vain olevansa turta. Tunto alkoi palata pikkuhiljaa kehoon ja samalla kipu iski päälle. Eihän hän toki fyysisesti pystynyt tuntemaan mitään, kun nukkui, mutta hän aisti sen miltei heti. Hän halusi jäädä vain siihen suloiseen ja autuaaseen uneen, jota hän oli nähnyt, mutta paluu se oli näköjään tähänkin maailmaan. Mitään muistikuvaa edellisillasta ei ollut säilynyt. Tai no oli - se että hän oli herännyt aamulla ja lähtenyt illalla johonkin MJ:n kanssa. Muu oli täysin hämärän peiton alla. Vaikka kuinka penkoi, aivot eivät osanneet yhdistää mitään eilisiltaan. Vähitellen kuitenkin todellisuus alkoi tehdä tuloaan.

Kun Ada heräsi mieleltään, hän ei vielä avanut silmiään, mutta tunsi aika pitkälti kaiken, lievän kivun leviävän ruumiissaan, sen miten voimattomalta hänestä tuntui. Mitä tässä oli oikeasti tapahtunut? Oli miten oli, kun Ada vihdoin päätti avata silmänsä, paistoi valo ikävästi niihin. Niimpä hän päätyi nostamaan kätensä varovasti silmilleen, mutta ei oikein onnistunut siinä. Sen sijaan hän käänsikin päänsä toiselle puolelle. Hän erotti hämärästi jonkun, kunnes kuva kirkastui. Hei, se kaveri toissailtaisesta. Mitä hittoa tämä nyt sitten oli?

"Hei Raven?" Ada kysyi vähän puuskuttaen. "Mitä hittoa sinä teet täällä?"

Travis katsahti tyttöön unisena. "Ada", poika vastasi muistamatta mitään parivaljakon Raven/Mary-leikittelystä. Luonnollisesti täydellisin vastaus tuohon toteamukseen olisi ollut Mary. Samassa tytönhetukka töksäytti suhteellisen törkeän kysymyksen. "Mitä hittoa sä täällä teet?" Mitäköhän. Olisihan se Alessionpaska voinut raahata itsensä tänne, mutta eeeeei, herrasmies lähti sen sileän tien Travisin huudot perässään. Toisaalta Travis ei itsekään osannut kertoa, miten oli päätynyt tänne.

Mutta Raven sen sijaan osasi. Iltaisella poika oli heitetty ulos jostain syrjäbaarista ylimääräisen rähinöinnin takia ja nousuhumalassaan tämä oli lähtenyt painelemaan pitkin katuja ilman päämäärää. Laulaen Musen Supermassive Black Holea kera uskomattomien muuvien kera, poika oli jammaillut menemään. Kunnes vastaan oli tullut äänekäs talo. Kotibileet? Travis oli herännyt täysin. Sattuipa tuo sitten näkemään, että joku tuntematon mieshenkilö raahasi ilmeisesti tajutonta likkaa perässään autoon. Harmikseen Travis totesi tuntevansa mua kasvot - "hei, mähän panin tota yks päivä" - ja tuli pakottava sankarifiilis. Asioita hetken selviteltyään ("jumalauta mä tapan sut, mitä vittua sä luulet tekeväs?!") ja uhkailtuaan, poika sai selville asian todellisen laidan ja istuskeli sitten auton takapenkillä jammaillen itsekseen Michael Jacksonin Beat Itiä, ajaen Alen hermoromahduksen partaalle lähes rikottuaan ikkunan pitkäksi venyneellä tanssiliikkeellä ja niin päin pois...

Joka tapauksessa Ale oli sairaalan pihamaalla raahannut Aden ulos ja Travisin perään astetta kovakouraisemmin, poikaparan näkökulmasta, ja jättänyt kaksikon sitten siihen. Kaasuttanut itse pois Travisin huutaessa rumia sanoja perään. Ehkä puoli minuuttia pihalla seisottuaan, Travis oli vaihtanut biisikseen Fall Out Boyn I Don't Caren. Raahattuaan Adan sisään ja esiteltyään itsensä ja Maryn, tyttö vietiin pois ja Travis pääsi tyhjään huoneeseen istumaan. "Neiti Scarlett tuodaan tänne myöhemmin", seksikäs hoitajaneito oli maininnut. Travis oli totta kai vetänyt kasvoilleen flirttihymyn, johon hoitaja oli vastannut hämmentyneenä. Kai se luuli, että Travis ja Ada seurustelivat tai jotain. Naurettava ajatus. Kuitenkin Travis taisi torkahtaa nojatuoliinsa...

Takaisin nykyhetkeen.

Travis katsoi Adaa silmät pyöreinä. "Ei jumalauta, muija", tämä totesi aidosti yllättyneenä. "Mä oon istunu.. Anteeks, nukkunu tässä paskalla tuolilla, vaan koska öö..." Travisin lupaavasti alkanut saarna tyssäsi siihen, ettei poikaparka itsekään tiennyt syytä. Toisaalta ihan hyvä vain, sillä varsin huolestuneen ja vihaisen näköinen kaksikko astui huoneeseen. Vanhemmat. Paska homma, Travis hieraisi ohimoitaan ja lysähti tuoliinsa.

/sori alehitit jossupossu

Se muisti nimen. Tai ainakin sanoi sen. Jollei ollut käynyt utelemassa. No, ainakin vielä sinä yhtenä aamuna nuorukainen oli kovin kysellyt kuka Ada oli, mutta ei tämä nimeään ollut enää silloin sanonut. Kyllähän tuo sen tiesi sitä edellisestä illasta. Oli miten oli, Adan omat ajatukset saattoivat vain olla sen verran sekaisin, että hyvä kun tuo tiesi missä oli. Tai no, sen pystyi päättelemään jo hajusta. Sairaaloissa haisi aina - käsidesinfiointiaine, jotkut ihme puudutusaineet ja sen sellaista. Ei hän sentään ollut missään huoneessa kenenkään vanhuksen kanssa. Itse asiassa hän ei ollut huoneessa kenenkään kanssa. Ihan kuin olisi ollut VIP. Oma huone kokonaan itselle. Tiedä sitten olivatko ne sairaanhoitajanhetukat soittaneet isäpuolelle ja äidille jotka olivat järjestäneet oman huoneen vain sen takia, ettei tällainen voisi mennä uutisiin. Ja mistä vetoa, jollain niistä sairaanhoitajista oli hirvittävä himo ansaita lisäkäteistä ja soittaisi vielä - ellei olisi soittanut jo - kaikenlaisille lehdille mitä se koulutusministerintyttö oli taas tehnyt.

Siinäpä poika yritti selitellä. No, kai se selvääkin oli, että tuo oli odotellut vähän kauemminkin huoneessa, mutta syy olisi mielenkiintoisempaa kuulla.
"Koska miks?" Ada ehti kysyä ennen kuin ovi aukeni ja sisään astui maailman pahin maanvaiva.
"Ada Elizabeth Scarlett!" päivitteli brunette, huoliteltu nainen, jonka Ada luonnollisesti tiesi äidikseen.
"Mitä ihmettä sinä olet mennyt tekemään tällä kertaa?" ylidramatisoi - ainakin Adan mielestä - isäpuoli. "Vielä puuttuisi se, että olisit viettämässä yötä poliisin huomassa."
"Jäkäjäkä", Ada irvaili ääneti.
"Äläkä sinä rupea vääntelemään naamaasi siinä", Neil totesi. "Tämä ei ole mitään leikinlaskua. Mitä sinun kanssasi oikeasti pitäisi tehdä? Tiedät kyllä aivan hyvin, että..."
Ada teki kuten aina. Antoi koko saarnan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei se koskaan mennyt perille, eikä aivot koskaan sisäistäneet sitä viestiä.

Travis seurasi mielenkiinnotta kolmikon keskustelua. Vanhemmat olivat selin häneen, poika näki vain leveäharteisen miehen ja nuorennäköisen bruneten. Hän hieroi ohimoitaan ja huokaisi, ilmeisesti vähän liiankin kuuluvasti, sillä kumpainenkin osapuoli vanhemmista kääntyi katsomaan nojatuolissa istuvaa nuorukaista. Travis ei edes itse huomannut tätä, ennen kuin tajusi huoneeseen laskeutuneen hiljaisuuden. Ilmeisesti isäukko näytti hetken ajan hämmentyneeltä, kunnes hymyili leveästi ja käveli kohti Travisia. Poika nousi ylös ja raapi niskaansa, mutta miekkonen tarttui hänen käteensä ja ravisti sitä reilusti - hyvä ettei koko poika hytkynyt.

"Sinä taisit tuoda meidän Adan tänne", mies hymyili leveästi. Etäisesti Travis tunnisti naaman tutuksi ja katseli tätä tarkkaavaisena suun aueten ja sulkeutuen kuin kala kuivalla maalla.
"Se kyl.." Travis yritti selittää Alesta, joka ei todellisuudessa ollut edes lähtenyt koko sairaalasta, vaan oli luultavasti tälläkin hetkellä kertomassa, mitä Ada oli ottanut ja mitä ei.

Samassa mieleen välähti, kuka tuo miekkonen oli. "Ei helv.." Travis ehti mutista, ennen kuin sulki suunsa ja veti kätensä vapaaksi. Ei helvetti, se joku koulutus- tai opetusministeri.. Mutta ylipäätään ministeri Freeman. Tunnettu ja vaikutusvaltainen mies minne vain menitkin. Kuitenkin ministerin hymy hyytyi samaa tahtia kuin Travisin, taisipa tuo tunnistaa nuorukainen lehdistä.

Ada huokaisi äänettömästi ja katsahti Travisiin. Tämä istuskeli yhä nojatuolissa. Vasta kun tämä huokaisi ääneen, Adan vanhemmat huomasivat hänet. Tytön ajatukset vaihtelivat "Voi ei" ja "Luojan kiitos" välillä tiuhaa tahtia. Eipä ainakaan hetkeen valituksia hänelle, mutta toisaalta Travis joutuisi kohtaamaan heidät. Vanhemmat kääntyivät selin Adaan ja isäpuoli käveli pian Travisin luokse ja kätteli tätä omalla, virallisella tavallaan - tai no virallinen tarkoitti yhtä kuin ronski.

Ada ei ollut lainkaan tietoinen siitä, kuka hänet oli sairaalaan loppujen lopulta tuonut. Hänellä ei vain ollut mitään muistikuvaa. Joka tapauksessa hän taisi olla kiitoksen velkaa sille, joka hänet oli löytänyt ja päättänyt kuskata sairaalaan tai sitten soittaa ambulanssin. Tosin sille, joka oli näyttänyt hänen oikeita henkilöllisyystodistuksiaan, hän voisi kiljua päin naamaa. Vanhemmat eivät olisi muuten edes saaneet tietää. Helvetin kivaa. Oli Ada pari kertaa ollut sairaalassa, joskin toisen nimen turvin. Kerran kun luuli olevansa raskaana ja kerran kun oli saanut aivotärähdyksen. Ulkonäön perusteella tunnettiin toisaalta paljonkin, mutta hän väitti tästä huolimatta ettei ollut Ada Scarlett.

Travis ei tainnut tajuta kenen kanssa puhui, ennen kuin se iski voimalla. Niin kävi useille. Yhtä lailla Adan isäpuoli näytti tietävän Travisin - tai mitä nyt hän ainakin näytti siltä.
"Etkös sinä ole se MIT:n oppilas?" Neil kysyi tältä kylmän rauhallisesti - hänet tunnettiinkin siitä, että hän harvoin näytti ulospäin mitä ajatteli.
Mikähän hitto tässä nyt oli vialla? Asian tuli onneksi pelastamaan lääkäri, joka astui sillä hetkellä huoneeseen.
"Hyvää päivää, te lienette Adan vanhemmat?" Naislääkäri varmisti. "Voisinko keskustella kanssanne hetken ulkopuolella?"
Karen nyökkäsi ja samoin Neil, vaikka hän katsoikin Travisiin yhä epäilevästi. Huoneeseen laskeutui jonkin sortin hiljaisuus vanhempien suljettua oven.
"Toitko sä mut tänne?" Ada kysyi sitten Travisilta rikkoen hiljaisuuden.

Travis aukoi suuta kuin kala kuivalla maalla katsoessaan Adan isäukon kasvojen muuttuvan varsin avoimesti iloisesta hymystä pakotetun kohteliaaseen sellaiseen. Tämä näytti yllättävän rauhalliselta ja yhä iloiselta, hiukan vähemmän kuin hetki sitten. Äiti kuitenkin näytti pakahtuvan onneen ja istuikin Adan sängyllä suunnilleen käsi sydämellä. Isäukko olisi ilmeisimmin voinut kuristaa Travisin siihen paikkaan. Pojan oli pakko myöntää, että sillä hetkellä pelotti. Sitten tuli se kysymys. Kysymys, jonka nuoriherra Greed tiesi tulevan jossain vaiheessa. Kysymys, joka oli vaikea kiertää.

"MIT:ssä opiskelee hirveästi porukkaa joka vuosi ja tuota.. Ja minäkin olin siellä ja on varsin näyttävät paperit ja niin edespäin", Travis vastasi kierrellen ja kaarrellen pieni hymy kasvoillaan, oli vähällä lisätä, että insinöörin paperit, kunnes ymmärsi tämän vain todistavan lisää. Mies näytti siltä, että oli juuri avaamassa suutaan uudelleen, kunnes lääkäri tuli huoneeseen kysymään herra Freemania ja rouva Scarlettia. Kumpikin heistä lähti rivakasti lääkärin matkaan keskustelemaan - luultavasti jatkotoimenpiteistä tai vastaavasta. Sitä ennen ministeri kuitenkin vilkaisi harhaluuloisen Travisin silmiin varsin murhanhimoisesti. Apua.

Travis katsoi peukalon kynttään järsien suljetun oven perään ja mietti koko pienen hiljaisuuden ajan, mitä tekisi nyt. Vaihtoehtoina oli salamannopea pinkaisu ovesta vastakkaiseen suuntaan, hyppy ikkunasta tai piiloutuminen. Tai jääminen, luonnollisesti. Travis ei ollut juuri sillä hetkellä kyselytulvaan ja kuulusteluun valmistautunut, saatika sitten innostunut niistä, mutta päätti silti jäädä. Järkevintähän se oli. Poika lysähti takaisin nojatuoliin ja päätti rajoittaa huokailuaan. Sitten Ada paukautti kysymyksensä ja poika huokaisi.

"Joo. En. Joo. Tai en tiiä. Osittain. Suurimmaks osin. Joo. Jos sä haluat niin", Travis mietti ääneen ja virnisti viimeisen lauseen kohdalla. Mainitsematta mitään Alessiosta, tietenkään ei maininnut. Tyhmähän nuorukainen olisi jos toisi sen miekkosen tähän keskusteluun.

"Sä et vieläkään vastannut siihen miks nukuit yös tuossa tuolilla", Ada totesi.
Niin tosiaan. Miksi ihmeessä Travis oli nukkunut yönsä nojatuolissa tai mitä tuo edes teki sairaalassa. Se oli kanssa yksi mysteeri, kuten koko jätkä ylipäätään. No, olipa arvailemisen varaa ainakin. Huonompi puoli oli, että vääriäkin arvauksia alkoi pian uskoa, halusi tai ei. Mutta no, itsepä jätti arvailemisen varaa, joten kaipa sitten oli valmistautunut siihenkin, että vääriin arvauksiinkin alettiin uskoa. Ada osasi odottaa, sillä monesti hänestä oli arvattu erilaisia asioita ja usein päin mäntyä. Siitä huolimatta niitä alettiin uskoa.

"Jos mä haluan niin?" Ada kysyi ja naurahti. "Yritätsä iskeä mua sairaalassa? Ei kovin reilua."
No jaa, oli sitä kummallisempiakin paikkoja nähty, mutta jätetään nyt kertomatta. Toiset tuppasivat iskemään juuri sellaisissa paikoissa, missä sitä vähiten odotti. Kuten vaikka suoraan vanhempien silmien edessä. Tosin silloin Adan vastaus olikin jyrkästi ei. No, olihan isäpuolikin ihmetellyt miksei Ada voinut asettua aloilleen jonkun kivan miehen kanssa. Ehkä se oli sitten vika juuri siinä. Hän ei halunnut asettua aloilleen ja miellyttää sillä veemäistä isäpuolta.
"Sä et vieläkään kertonut miks sä nukuit yös tossa tuolissa", neiti huomautti Travisille, ehkä vähän hiillostaenkin.
Tulisi ainakin rapea (paahtoleipä) sitten. Mikäs siinä, kaipa sekin kelpaisi. Joskus oli vain kiva hiillostella ihmisiä. Toisinaan tosin ihan vahingossakin.

"Mä en iske ketään. Sä oot vain immuuni mun viehätysvoimalle", Travis hymyili somasti Adan naurahduksen säestämälle lausahdukselle. Hymy kuitenkin lähes saman tien haihtui, kun poika katsahti huolestuneena ovelle. Suurimmaksi osaksi hän katsoi sinne joka kerta kun kuuli askelia, kolahduksen, naksahduksen tai muuta vastaavaa. Ennen pitkää Adakin tajuaisi pojan olevan enemmän kuin hermostunut. Ulkoapäin hieman kyllästyneennäköisen Travisin pään sisällä poika huusi ja juoksi loppumatonta ympyrää. Tämä oli täysin eri asia kuin odotella piilossa, että pari jengiläistä murha-aikeissa lähtisi etsimään Greediä muualta. Tämä oli paaaaljon pahempaa - Travisin mielestä. Lopulta poika nousi ylös ja otti ne muutamat askeleet Adan sängyn viereen.

"Haluutko kuulla koko pienen totuuden? Miks sun isäs, tosin melko näyttämättä, meinas tappaa mut tohon paikkaan?" Travis kysyi ja tunki kädet taskuihinsa virnistellessään siinä Adalle. Travis ei tiennyt, miksi kertoisi totuuden ja miksi meni sanomaan noin. Tyhmät aivot. Oikeastaan pojan olisi pitänyt juuri sillä hetkellä istua nojatuolissa mahdollisimman kiltisti. Kaikista vähiten hänen olisi pitänyt seistä Adan edessä itsevarma virne kasvoillaan.

"Katsos, mä en aina tiedä mitä mun päässä pyörii. Mä en pysty kontroilloimaan kaikkia mun tekemisiä, enkä ees muista joitakin asioista. Kaikista vähiten... Umm.. Toissayökö se nyt oli? Mä heräsin aamulla sun vierestä, mikä oli luonnollisesti lievä järkytys. Ei siksi, ettenkö mä haluis herätä kauniin neidin vierestä -" Travis hymyili kaikella kohteliaisuudella "- mutta kun ei muista, että olisi ikinä edes lähtenyt kotoa, niin tulee luonnollisesti miettineeksi, miksi. Mä en tasan tarkkaan tiedä mitä, krhm, meidän välillä on tapahtunut, mutta mä päätin olla mukava ja napata tutun naaman mukaan kadulta", poika selitti loppuun ja oli mainita Alessionkin. Jätti silti mainitsematta.

"Just joo", Ada totesi. "Vetääks sun viehätysvoima ihmisiä puoleensa ihan ittekseen vai?"
Henkilökohtaisesti Ada olisi ollut sillä hetkellä kyllä paljon mieluummin jossain muualla kuin sairaalassa makoilemassa - no oikeastaan oli peti sentään ihan ookoo - ja vaikkapa hengaamassa ystäviensä kanssa kahvilassa tai jossain muualla. Travis näytti vähän sairaalakammoiselta - tai jotain sinne suuntaan - ainakin tuo vilkuili ovelle mitä ehti.
"Näitsä kummituksen tai jotain?" tyttö kysyi.
Travis nousi tuolistaan ylös ja otti parilla askeleella umpeen sängyn ja tuolin välisen matkan. Koko totuuden? No kieltämättä Neil oli näyttänyt hiukan happamalta nähdessään tuon huoneessa. Tai heti kiiteltyään tätä. Eipä ollut uusi juttu, että isäpuoli olikin kiittämätön paskiainen.
"Isäpuoli", Ada korjasi ennen kuin tuo ehti aloittaa.

Ada kurtisti kulmiaan samaan aikaan kun Travis alkoi kertoa jostain kaksinaispersoonallisuudestaan. No joo, ei kai nuorukainenkaan ollut hirveässä humalassa ollut tai vaikuttanut siltä, joten se oli käytännössä vähän kuin friends with benefits -toimintaa.
"Sä väität että sulla ei ollut mitään hajua siitä, kuka mä olen?" Ada kysyi vähän naurahtaen. "Mitä meidän välillä tapahtu? Baari. Seksiä. Ja sit mä taisin lähtee."
No, oli se tietenkin hyvä selkeyttää, että mitä silloin oli oikein tapahtunut. Ada ei ollut edes humalassa, joten hyvinhän siinä muisti. Joskin kyllä se muisti vähän heitteli eilisen yliannostuksen jälkeen.

(Arg, tuli vähän lyhkänen ko täytyy mennä. Illal/yöl taas!)

"Vetää. Ilmeisesti suaki vetäny", Travis virnisti ja vilkaisi taasen ovelle. Hän yritti peittää suorastaan vavisuttavaa hermostustaan ylenpalttisella vitsinheitolla ja naureskelulla, ei lainkaan pojan tapaista, mutta toimi. Samassa Ada kysyi, näkikö Travis kummituksia. Poika naurahti ja naputteli sängyn metallista reunaa toisen käden sormillaan kun toinen puristi sitä rystyset valkeina.

"Mä olen vainoharhainen. Mulla on mielenterveysongelmia. Riittääkö selitykses?" Travis heitti soman, mutta varsin hyvin ärtyneen vaikutelman antavan hymyn Adalle. Se kesti ehkä sekunnin ja katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

"Ja varsinaisesti mua ei kiinnosta meidän väliset asiat - toivottavasti sulla oli hauskaa - vaan se, mitä sun isäs.. Isäpuoles meinaa tehdä, jos se tajus kuka mä olen. Ensinnäkin voi olla, että se on niin herkkähipiäinen, että nirhaa mut. Vaikka onkin puolikas, musta tuntuu, että sä olet sille lähes yhtä rakas ku sen rahat. Ja sitte jos, ja kun, se saa tietää, meikä on mennyttä", Travis istui sängyn laidalle ja katsoi ikkunasta ulos hymyillen ylihymyä (:DD).

lyhytkö

"Niinkö sä luulet?" Ada tuhahti.
Ada yritti nousta - tai no ei oikeastaan yrittänyt, vaan nousi - istuma-asentoon sängyllä. Makoilu alkoi ottaa selän päälle vaikka olisi ollut kuinka pehmoinen peti. Oikeasti mieli teki lähteä kävelemään, koska jalat alkoivat puutua jo pelkästä ajatuksesta makoilla pitkään paikoillaan. Mutta ehkä sitä ei yritettäisi vielä, varsinkaan kun siitä ei ollut mitään takeita, kantoivatko jalat ylipäätään vielä Adan painoa.

Mielenterveysongelmia? No jaa, eiköhän itse kullakin ollut jokin ruuvi löysällä päässä. Ilmeisesti Adallakin kun oli kaikessa vittuuntuneisuudessaan mennyt vetämään yliannostukset. Tosin tarkoitushan se ei ollut, mutta ehkä olisi jonkun muun pitänyt pistää ja katsoa, että ainetta oli ylipäätään oikeissa määrin. Ada vain otti yleensä oppia mitä täytyy tehdä ja sitten teki itse. Niin se yleensä meni.
"Kaikilla ihmisillä on jokin ruuvi löysällä. Sulla ilmeisesti useempi sitten?" Ada totesi.

"Ensinnäkin voi olla että mun isäpuoleni on niin herkkähipiäinen, että yrittää lukita mut huoneeseeni. Toiseks, mulla ei ole siihen minkäänlaisia tunnesiteitä. Paitsi viha. Elämä ois paljon helpompaa jos ei olis jonkun turhantärkeen ministeriääliön tytärpuoli. Usko vaan", Ada kertoi.
Ada katseli, kun Travis istui sängyn reunalle. Tämä näytti tuijottelevan ulos hymyssäsuin.
"Mikäs sua noin huvittaa?" tyttö päätti kysyä vetäisten toisen polvensa koukkuun.

"Mulla ei ole sen enempää ruuveja löysällä kun sullakaan. Ja mua ei huvita mikään. Yritän kelata, miten hankin itteni pois tästä kusesta, ennen kun sun niin kovasti rakastama isäpappa, tai puolikas sellainen, tulee tänne tappamaan mut paljain käsin", Travis virnisti katsahtaen Adaan.

"Ensinnäkin, koska mä on fiksu ihminen, sain helpolla paperit MIT:stä ja olisin päässyt kevyesti insinööriksi, mulle tuli valokeila. Olis varmaan muutenkin tullut, mutta nyt siitä tuli vain suurempi kohu. Että multa pimeni nuppi", poika huokaisi pieni hymynkare kasvoillaan. Hetken päästä sekin pieni virne kuoli, ja poika vakavoitui. Hän vilkaisi Adan kasvoja ja nousi hieman hätiköiden ylös, hyvä ettei kaatanut tippaa mukanaan (olettaen, että Ada on tipassa ? :DD)

"Mä olen kuitenkin täysin terve. Mulla vaan ajatukset...... Harhailee", Travis pyöritteli hetken peukaloitaan ja katsoi Adaa viattomasti. Mitä helvettiä poikaparka oli ollut vähällä tehdä? Travis haroi hiuksiaan ja vilkaisi taas tyttöön pienesti hymyillen, yrittäen paikata edellistä liikettään. Paino vaihteli jalalta toiselle tasaisesti, mutta oveen vilkaisut vähenivät kun silmät seurasivat mieluummin Adaa.

"Mistä kusesta?" Ada kysyi. "Jos mun isäpuoleni ylipäätään kattoo pahempana sitä mitä sä teit joskus aikaa sitten kun sitä että käytännössä pelastit mun hengen niin se saa olla jo helvetin kapeekatseinen. Tosin kai se välillä onkin. Sokee kun mikä. Mistä näkee kuinka paljon se arvostaakaan mua."

Ada mietti hetken. Samalla hän mietiskeli vähän sitäkin, mitä poika oli puhellut silloin kun he olivat törmänneet toisiinsa Rasheella. Jotain vankilasta kai.
"Sä olit siis tosissas sen kanssa mitä sillon sanoit?" tyttö kysäisi. "Että sä olit vankilassa?"
Okei, Travis ei tainnu olla paljoakaan vanhempi, mutta viettänyt silti aikaa vankilassa. Ada oli korkeintaan viettänyt yön putkassa - harvemmin edes kun isäpuoli tuli pelastamaan ennen kuin likka päätyi seuraavan päivän lööpiksi. Joskus neitokainen tekikin sitä aivan tahallaan. Että sai ärsyttää isäpuolta. Näyttää vähän mihin hän itse kykeni. Mutta ei, Neil oli itsepäinen kuin mikä. Helvetti.

"En mä sua pelkää, jos sä sitä ajattelet", Ada totesi Travisille. "Kaikilla meillä on omat luurangot kaapissa. Jopa mun isäpuolella. Vaikka yritänki vielä selvittää mitä siellä on."
Ada siirsi katseensa Travisiin, joka oli hetki sitten noussut ylös lähes kaataen tippatelineen. Ada naurahti vähän kevyemmin siinä kohtaa. Kunnes huoneen ovi aukesi.
"Pääset parin päivän päästä kotiin", Adan äiti totesi.
"Varaamme sinulle paikan Saint Brigaden vieroituslaitoksesta", Neil kertoi. "Nämä kokeilut on syytä lopettaa alkuunsa."
"Että mitä?" Ada katsoi uskomatta korviaan: ensimmäinen yliannostus tai edes kokeilu ja hän joutuisi vieroitukseen. "Et voi olla tosissas?"
"Asiasta ei keskustella tämän enempää", Neil totesi vankasti.
Ada katsoi Neiliä sellaisella katseella, joka olisi voinut tappaa - jos katseet voisivat tappaa.

"Jep, totta kai mä olin tosissani. Ja en mä luule, että sä pelkäisit mua", Travis huokaisi. Ehkä hän hiukan toivoi niin, Ada tajuaisi pysyä erossa koko kaverista. Kuseenhan likka itsekin joutuisi jos Travisiin tämän pahemmin aikoisi sekaantua. Vaikka Travis Greed tiedettiin hyvin mitään-katumattomana tyyppinä, hän halusi aina elää uudestaan sen päivän, jolloin kaikki tapahtui, ajatella puhtaammin ja muuttaa tapahtumien kulkua. Ties mikä rikas insinööri hän olisi tällä hetkellä.

"Eri asia, kun vaakalaudalla on sitten kolm--" poika ehti aloittaa selittelynsä kun ovi aukeni Adan naurahduksen säestämänä. Hyvä ettei Travis kussut housuihinsa nähdessään jälleen isäukon julmetun vakavan naamataulun. Pojan onneksi molempien vanhempien katse siirtyi välittömästi Adaan. Lyhyen, mutta kiivaan keskustelun tulos oli Adan lähetys vieroitushoitoon. Sinänsä hieno homma, Adan puolesta, vaikka tämä ei sitä välttämättä tajunnutkaan juuri sillä hetkellä. Travis virnisti tytölle ja hiippaili käytävään avoimesta ovesta ennen kuin keskustelu siirtyisi sen enempää häneen.

/ loppu hyvin kaikki hyvin, travisilla kuivat housut