Nicolosin perheen asunto.

Tähän tulee piakkoin infoa talosta.

(( Ritari ja Blair tännepäin! :--D Sori kesto.))

Oli lauantai-ilta ja kello oli luultavasti vähän vaille puoli kahdeksan. Se oli juuri se aika, kun nuoret lähtivät kaupungille viettämään ystäviensä kanssa aikaa, esimerkiksi johonkin yökerhoon ja palasivat vasta sitten aamun pikkutunneilla kotiin. Niin 17-vuotias Benkin olisi tehnyt, mikäli hän olisi vain voinut. Syy ei ollut siinä, ettei hänellä olisi ollut kavereita lähtemään mukaan - lähes päinvastoin. Benillä todellakin riitti kavereita vaikka muille jakaa, mutta nyt syy oli kuitenkin toinen. Nimittäin vanhempien, jo kauan suunitellut tuttavaporukan illanistujaiset pidettiin juuri tänä iltana ja Benin oli pakko osallistua. Poika itse piti tätä ihan tarpeettomana, mutta äiti ja isä olivat täysin erimieltä tästä. Olisi kuulemma noloa ja epäkohteliasta mikäli Ben luistaisi juhlista ja lähtisi kaupungille tappamaan aikaa. Poika tiesi hyvin, ettei tästä asiasta voinut enää edes neuvotella, sillä isän päätä ei todellakaan käännetty. Tänne oli nimittäin tulossa myös tulossa isän työn kannalta tärkeitä vieraita ja jonkun uuden sopimuksen saaminen oli näillä näkymin hyvin mahdollista. Ben nyt vähät välitti jostain isän sopimuksista, mutta ei nyt sentään halunnut tämän menettävän hyviä saumoja yrityksensä menestymisen kannalta. Ja uudet sopimuksethan tiesivät aina lisää rahaa ja siitä seurasi taas se, että Ben sai esimerkiksi ostettua uusia vaatteita (ei tietenkään sillä, etteikö hänellä nytkin niihin varaa olisi).
Ben huokaisi ja kiristi hivenen tummanpunaisen kravattinsa solmua. Hän oli laittanut ylleen (äidin vaatimuksesta, mutta ei tietenkään järin iloisin kasvoin) mustan puvun ja valkoisen kauluspaidan. Poika suorastaan inhosi pitää pukua, sillä se oli epämukava ja se näytti samalta, kuin kaikkien muidenkin miesten asut. Siinä suorastaan hukkui siihen mustavalkoiseen massaan, jota Ben ei tietenkään halunnut. Hänen olisi jopa tehnyt laittaa ihan vanhempiensa kiusaksi sen tyyppiset vaatteet, joissa hän yleensä lähti yökerhoihin tanssimaan. Luultavasti se olisi aiheuttanut sen, että Ben passitettaisiin koko illaksi omaan huoneeseensa ja kiellettäisiin osallistumasta koko juhliin, joka oli ollut tietenkin hyvä juttu. Poika olisi nimittäin voinut sitten kiivetä palotikkaita alas ja karata kaupungille (sitäkin poika on harrastanut useaan otteeseen). Aamulla hän tosin saattaisi kuulla kunniansa, mutta niinhän hän aina sai.
Ben oli kaikesta muusta hienostelusta huolimatta jättänyt ruskeat hiuksensa villisti pystyyn, sillä niitä hän ei suostuisi tasoittelemaan mistään hinnasta. Oli jo kyllin nöyryyttävää pitää pukua, mutta hiusten sliippaaminen taakse olisi jo jotain sellaista, mihin poika ei suostuisi. Sanoi sitten isä tai äiti ihan mitä tahansa.

Äkkiä Benin huoneen ovella kuului koputus ja poika havahtui nopeasti aatteistaan. Kuitenkaan, lupaa kysymättä, ovi avautui ja pojan äidin pää ilmestyi oven takaa.
"Tule Benito alas viihdyttämään vieraita", äiti sanoi ja katsoi poikaansa päästä varpaisiin. Jotenkin tämän kaste jumittui moneksi sekunniksi tämän ruskeaan kuontaloon, joka ei luultavasti miellyttänyt. Tämä itse oli pukeutunut harmaaseen, hivenen kimaltelevaan mekkoon sekä hopeisiin korkokenkiin. Vaaleanruskeat hiuksensa tämä oli laittanut siistille nutturalle niskaan.
"Joko ne nyt tuli?" Ben kysyi ja oli kuin ei huomaisikaan äitinsä tarkkaa katsetta. Hän ei aikonut muuttaa hiuksissaan mitään, piste!
"Ensimmäiset kyllä. Kuule, etkö voisi mitenkään laittaa noita hiuksiasi hivenen siistimmin? Tiedäthän, että ensivaikutelma on isällesi tärkeä ja paikalla on muutamia erittäin tärkeitä vieraita, ja-" Benin äiti vaikeni nopeasti, kun poika katsoi tätä kyllästyneesti. "Hyvä on sitten. Tulehan sitten alas." äiti tokaisi ja lähti sitten kiirehtimään alakertaan vieraiden luokse. Ben tiesi nyt, ettei hänellä ollut enää minkäänlaisia mahdollisuuksia perääntyä vaan hänen oli mentävä alas ja olla mahdollisimman seurallinen. No, se ei onneksi tuottanut ongelmia, vaikka ei poika ihan riemusta hyppinyt. Hän kuitenkin toivoi, että niiden lukuisten vieraiden seurassa saapuisi myös joku hänenkin ikäinen, että olisi sentään jotain tekemistä hänelläkin.

Poika huokaisi, katsoi itseään vielä peilistä ja lähti sitten alakertaan. Heidän talonsa oli juuri sellainen, kuin Yellow Avenuella saattoi olettaakin olevan, joskin ehkä kalleimmasta päästä. Ulkoseinät olivat valkoiset ja heillä oli suhteellisen suuri piha. Talon julkisivulla sijaistevalla pihalla oli suhteellisen paljon kukkaistutuksia, sillä hänen äitinsä oli innokas puutarhuri. Toisin kuin useimmat Yellowlla asuvat naiset, Benin äiti hoiti puutarhaansa itse, sillä kasvit olivat hänelle kuin omia lapsiaan. Hän ei suvainnut sitä, että jokin tuntematon puutarhuri kitkisi rikkaruohot ronskilla tavallaan ja vahingoittaisi näin kasvia itseään. Heillä ei varmaan olekkaan ikinä käynyt palkattua puutarhuria, paitsi tietenkin silloin kun koko perhe lähti yhteiselle lomamatkalle.
Takapihalla oli myös muutamia kukkaistutuksia, mutta ei kuitenkaan niin paljoa kuin talon etupihalla. Takapiha oli lähinnä ylimääräinen sosiaalitila, sillä siellä oli muutamia pöytiä sekä tuoleja. Kesäisin siellä oli hyvä viettää aikaa, sillä olihan heillä myöskin suurehko uima-allas. Benin täytyi myöntää, että kesäisin hän ei missään muualla viettänytkään niin paljoa aikaa, kuin uima-altaan läheisyydessä.
Talo näyttää ulkoapäin melko hienolta, mutta sisältä se oli vielä hienompi. Heillä oli paljon huoneita, jotka oli sisustettu jokseenkin vanhanaikaisilla, mutta silti moderneilla huonekaluilla. Ben ei edes tiennyt niiden kaikkien alkuperää, mutta joidenkin hän tiesi olevan peräisin Italiasta, isän lapsuudenkodista. Sisustuksessa heitä oli auttanut eräs suhteellisen kuuluisa sisustussuunnittelia, joka oli Benin äidin vanhoja ystäviä.

Kun Ben saapui alakertaan, aulassa oli jo jonkin verran ihmisiä ja pojan isä näytti juttelevan siellä eräälle parrakkaalle miehelle, joka arvateenkin oli se tämän työn kannalta tärkeä mies. Ben huokaisi jo kertaalleen ja hän laskeutui jokseenkin apeasti portaiden viimeisimmätkin askelmat.
"Sieltähän se Benitokin saapuu. Tule tervehtimään herra McNeiliä!" Benin isä huudahti heti ensimmäisenä, kun tajusi pojan saapuneen ihmisten ilmoille. Ei ollut yllättävää, että tämänkin katse viipyi muutaman sekunnin liian kauan Benin hiuksissa ja ilme oli jopa hetken sen mukainen, että isä saattaisi tiuskaista asiasta jotain. Tämä kuitenkin ilmeisesti päätti, että ottaa asian esille vasta juhlien jälkeen ja loi kasvoilleen jälleen mairean hymyn. Ben tiesi, ettei puhuttelusta välttämättä tulisi mitenkään lyhyt, mutta se oli sen ajan murhe. Niinpä poika käveli isänsä ja McNeilin luokse pienehkö hymy huulillaan, ja kätteli tätä. McNeil oli vanha sekä jokseenkin tukeva parrakas mies, jolla oli hyvin vähän jo harmaantunutta tukkaa ja ystävälliset kasvot.
"Ah, Benito. Unohdetaan tuo turha herraksi kutsuminen, vaan sano minua ihan huoleti vain Frediksi", mies tokaisi ystävällisesti ja nauroi möreällä äänellä. Ben hymyili varovasti ja nyökkäsi. "Isäsi onkin puhunut sinusta jo, tietenkin pelkkää hyvää! Noh, miten on. Onko morsian jo löytynyt?" mies jatkoi sellaisella kysymyksellä, joka ei oikeastaan ollut Benille mitenkään uusi, mutta ei hän sellaiseen mielellään vastaisi. Varsinkaan oman isänsä seurassa, jolla nyt muutenkin tuntui olevan melkoisia ongelmia hänen suuntautumisensa kanssa. Hän sai aina kuulla isältään, että kyllä hän vielä lopettaisi tämän "kapinoimisen" ja löytäisi vielä sen mukavan tytön, jonka kanssa vielä menisi naimisiin ja jatkaisi näin sukua. Harmi vain, että Benistä tuntui, ettei tämä ollut pelkästään sitä kapinointia.
"Ööh..." Ben aloitti ja huomasi isänsä pistävän katseen. Äkkiä tilanteen kuitenkin katkaisi ovikellon soitto ja Ben pystyi huokaisemaan helpotuksesta. "Anteeksi. Ovikello", poika sanoi nopeasti ja kiirehti nopeasti avaamaan ulko-ovea.

Blair näki kuinka aurinko laski horisontissa mailleen ja tyttö toivoi, että voisi tuntea sen viimeisten säteiden lämmön ihollaan. B oli kuitenkin lukittuna tummalasiseen limusiiniin, jonka sisälle ei valo, eikä lämpö yltänyt. Tyttö käänsi katseensa taivaanrannasta kohti auton hulppeaa sisustaa. Penkit oli päälystetty tummanruskealla nahalla ja auton muissa elementeissä oli käytetty tavanomaisten mustien ja kiiltäväpintaisten muovihässäköiden sijaan tummaa puuta. Auto oli hieno ja edusti B'n omaan silmään hienostunutta ja hyvää makua. Viimeisenä tytön silmät tavoittivat häntä vastapäätä istuvan nuorekkaan, tummatukkaisen ja komean miehen. Hänen isänsä. Trent oli ikäisekseen hyvin säilynyt ja todisteena miehen vetävyydestä oli nähty jos jonkinmoisia nuoria ja hoikkia statusblondeja. Tyhjäpäitä, jotka sopivat vain koristeiksi käsikynkkään ja selälleen sängylle. Blair ei soimannut isäänsä tämän naisseikkailuista, mutta jos mies koskaan toisi parikymppisen seinäruusun äidinkorvikkeeksi muuttuisi ääni kellossa hyvin nopeasti. Nyt tyttö soi isälleen vain hyväntahtoisen hymyn johon mies vastasi omallaan.

"Olen pahoillani, että raahaan sinut mukaan tylsien ikäihmisten iltamiin."

Blair ravisti hennosti päätään ja antoi naurun kummuta somien huuliensa lomasta.
"Tulen aina mielelläni mukaasi tiedät sen", Blair sanoi vakuuttavasti, sillä puhuihan nuori totta. Hänestä oli mielenkiintoista tavata ihmisiä ja luoda suhteita joiden kautta hän saattaisi jonain päivänä kohentaa omaa asemaansa seurapiireissä. Nyt hän oli seurapiiriprinsessa ja hyvää vauhtia tuleva kuningatar.

Auto kaartoi huoliteltuun pihaan johon tyttö ei sen suuremmin kiinnittänyt huomiota. Blair ei pitänyt kukista elleivät ne olleet maljakossa. Mielenkiintonsa tuo kohdisti jykevärakenteiseen taloon, joka oli kaunis, mutta ei tytön mielessä vetänyt läheskään vertoja heidän omalleen. Oma koti kullan kallis.
Tytär ei tuntenut illan isäntäväkeä sen kummemmin. Perheen poikaan Blair oli törmännyt koulussa, mutta mielenkiintoisiin keskusteluihin he eivät olleet ajautuneet. Ennemminkin vain tervehtimään jos toinen sattui tulemaan käytävällä vastaan yhteisen ystävän kanssa. Tuolloin yhteisen tutun mukana olleelle toverille suotiin tervehdys ja tämän jälkeen hänet jätettiin raa'asti ulos keskustelusta. B ei ottanut moisesta nokkiinsai. Niin asiat vain menivät. Olivat aina menneet ja tulisivat aina menemään.

"Mielenkiintoisia?", Blair kysyi.

"Tuskinpa", isä totesi ykskantaan ja naurahti.

Kuski nousi ensimmäisenä ulos ja avasi oven ensin isännälle ja tämän jälkeen Blairille. Tyttö asteli Trentin viereen ja pujotti kätensä miehen käskikynkään kaksikon astellessa kohti ulko-ovea. Ovikellon ääni soljui korvaan pehmeänä, eikä lainkaan särisevänä kuten saattoi hienostoperheen ovikellolta odottaa. Blair naurahti. Jopa ovikelloon kohdistui odotuksia. Blairin yllätykseksi Ben tuli avaamaan oven. Tyttö oli odottanut hovimestaria, mutta ehkäpä nämä olivat pienen piirin kotoisat pikku kutsut. Tyttö irvisti sisäisesti. Toinen yllätys löytyi jälleen ovenavaajasta. Pojan kuontalo oli epäsiisti ja sai muuten hyvän kokonaisuuden näyttämään homssuiselta. Kotikutoinen fiilis sen kuin korostui. Blair tukahdutti naurahduksen ja astui ovesta sisään päästäen isänsä kädestä irti ja ojentaen sen vastaan tulleelle nuorukaiselle. Samalla Trent pujotti oikean kätensä tyttärensä olalle ja ojensi vasentaan illan isännälle.

"Hei. Kiitos kutsusta.Poikani Ian ei ikävä kyllä päässyt tänään paikalle, mutta tyttäreni Blair sen sijaan lähti vanhuksensa mukaan." Trent työnsi hellästi Blairia kohti Benin isää, jolle tyttö automaattisesti, sekä hyviin tapoihin kuuluvasti ojensi myös kättään.

"Miellyttävää tavata teidän viimein herra Nicolosi." Tytön täydellistä suoritusta saapuivat vielä korostamaan lämmin ujo hymy sekä pieni niiaus.

# Äh, unohdin kuvailla vaatteet! Tässä KUVA. #

Ben oli todella huojentunut siitä, että oli päässyt isän sekä tämän omenavatsaisen miehen kynsistä näinkin nopeasti. Tosin, ovikellon soiminen merkitsi taas lisää vieraita, mutta ei nuorukainen uskonut näiden olevan mitenkään merkittäviä hänen kannaltaan. Äiti tosin aina sanoi, että kaikille vieraille piti olla mahdollisimman seurallinen ja ystävällinen, joten ei Ben ehkä voisikaan luistaa täältä ihan noin vain. Ehkäpä sitten kun vieraat sekä vanhemmat olivat kerääntyneet pöydän ääreen ruokailemaan, ja Ben voisi hiipiä ihan huomaamatta pois... Ei, se ei tulisi milloinkaan onnistumaan. Isä näet piti häntä takuulla silmätikkunaan koko illan, eikä päästäisi poikaa silmistään - kuten tämä aina teki. Tämä tuskin antaisi Benin lähteä pois noin vain. Vaikka menisi pelkästään huoneeseensa tai pihalle. Isä vahtaisi jokaista pojan liikettä, ettei tämä vain tekisi yhtään mitään, mikä voisi vaarantaa suvun maineen.
Nuoriherra Nicolosi huokaisi syvään ja avasi sitten valkoisen oven, ollen valmiina hymyilemään saapuville vieraille ystävällisesti. Hän ei sinänsä yllättynyt, että oven takana seisoi eräs tummatukkainen mies, jonka Benin isä tunsi varmaankin töidensä kautta sekä tämän käsipuolessa oli ruskeatukkainen, hienoon juhlapukuun pukeutunut tyttö, jonka Ben ihme kyllä tunnisti jotenkin. Olivat he koulussa nähneet ja vaihtaneet muutaman sanasen parin yhteisen tuttavan kautta, mutta siihen se oli jäänytkin. Ei poika kauheasti jaksanut noteerata tyttöä, vaikka tämä sattuikin olemaan hänen isänsä hyvän tuttavan lapsi.
Benito kuitenkin pakotti ystävällisen hymyn kasvoilleen ja toivotti kaksikon tervetulleeksi. Melkeinpä heti sen jälkeen tyttö ojensi pojalle kätensä, johon hän tarttui epäröimättä. Olihan näitä kättelyitä tultu harjoiteltua tämän Benin nuoren iän aikana sen verran paljon. Ja lisää olisi luultavasti tulossa, joten ehkä olisi parempi hoitaa tämä kaksikko pois alta.

Isä ja tytär kävelivät Benin ohitse pojan isän luokse, missä tämä avasi jo luontevaa keskustelua tämän tummatukkaisen miehen kanssa.
"Ei se haittaa, Trent. Pääasia on kuitenkin, että itse pääsit tulemaan ja toit sitten mukanasi erittäin hemaisevan neidonkin", Benin isä puheli leppoisella äänellä ja ojensi kättään tytölle. Ben pyöräytti silmiään ja huomasi tytön tarttuvan käteen, sekä niiaavan vielä kaiken kukkuraksi. "On iloista nähdä, että sentään jotkut nykyajan nuorista omaavat käytöstapoja. Joiltain ne ovat päässeet pahasti unohtumaan", isä jatkoi ja loi hyvin merkittävän katseen hivenen kauempana ulko-oven luona seisovaan Beniin, joka puraisi nopeasti alahuultaan. Ei isä koskaan sanonut, etteikö Benillä mitään käytöstapoja ollut, mutta poika tiesi varsin hyvin isänsä ajattelevan niin. Hänestä Ben ei osannut käyttäytyä lainkaan, joka sai kyllä pojan puremaan huultaan todella kovaa.

Niinpä Ben, ihan vain isälleenkin näyttäen, että hänellä oli käytöstapoja, käveli kolmikon luokse pienesti hymyillen.
"Hauska tavata teidätkin, herra Montgomery", sekaisen hiuspehkon omaava poika sanoi ja ojensi kätensä tämän Blairin isälle.
"Niin. Tuntevatko nämä nuorukaiset jo toisensa? Blair, tämä tässä on poikani Benito. Käyttekin mitä ilmeisimmin samaa koulua", Benin isä kiirehti esittelemään ja poika pyöräytti jälleen silmiään. Hän tunnisti varsin hyvin tuon äänensävyn. Näin isä nimittäin puhui, kun vastaan sattui kävelemään joku hyvästä perheestä kotoisin oleva tyttö, jota yritti sitten Benille parittaa. Poika oli jo liian tottunut moiseen, mutta käsittämättömän raivostuttavaa se oli. Ben kuitenkin loi kasvoilleen ystävällisen hymyn ja katsoi tyttöä arvioiden. Ei poikennut juurikaan niistä muista Yellow Avenuen nirppanokista, joita heidän koulunsa käytävillä käyskenteli, joten ei Ben osannut asettaa mitään suuria odotuksia tämän luonteen puolesta.