Don't walk in front of me, I may not follow

// Valerie kera Ronnien :--D //

Päivän muututtua illaksi Chris oli päätynyt jonkin lähiön kahvila baariin, jossa hinnat olivat kohtuullista luokkaa, eikä niskaan hengittäjiä ollut niin paljon kuin muissa lähibaareissa. Ainakin sai polttaa tupakkansa rauhassa.. Hän nojaili kyynärpäillään kyllästyneen näköisenä baaritiskiin tuijottaen välillä sätkäänsä, joka lyheni tuotapikaa kerta toisensa jälkeen. Kukaan lähelle istuja ei juurikaan saanut Chrisin huomiota itseensä, nimittäin ne sattuivat suurimmaksi osaksi olemaan jotain vanhempia miehiä tavallisen tuoppisa toivossa. Ihan kuin miestä kiinnostaisi jonkun papparaisen elämän tarinat, kun omassakin oli jo ihan tarpeeksi ihmettelemistä..

Lopulta, kun Chris oli valmis lähtemään, hän kaivoi nahkatakkinsa taskusta viimeisiä rahojaan, kun baarimikko nosti kättään kieltävästi. Chrisin ilme ennätti jo mennä kummastuneeksi. “Nää on maksettu jo.”, tuo sanoi ottaen tyhjän lasin. “Häh?”, mutta ei Chrisillä ollut maksuseuraa. “Kuka?”, hän nousi ylös baarijakkaralta katsoen ympärilleen. “Se oli joku tummatukkanen tyttö.. Istu tuolla ja lähti just ovesta.” Ahaa? Baarimikko viittoi pöytää ja ovea vuorotellen, Chrisin katsoessa perässä. Tummatukkainen tyttö.. Eli ei mitään kovin vanhaa laatua, ehkä miehellä oli aavistus.

Sen enempää kiittelemättä Chris poistui rivakoin askelin ovesta, katsoen kummallekkin puolelle katua. Kauempana hän huomasi kuin huomasikin tytön menevän matkojaan. Ei lähistöllä kauheasti muita samanikäisiä näkynyt. Ei hitto vie.. Christopher joko kuvitteli, tai mies oli nähnyt samaisen neitosen useamminkin. Sehän oli se.. Ronnie. Ei tuon tarvinnut ikuisesti kyylätä vain sen takia, että Chris oli auttanut niiden pentujen bileiden hajoittamisessa. No, onneksi Ronnie oli aivan liian nuori ollakseen undercover, joten Chris lähti päättäväisesti tuon perään. Tämä kyyläily sai kyllä riittää, vaikka olihan se ihan kiva, ettei miehen tarvinnut maksaa juomiaan..

“Hei oota!”, Chris huudahti tavoittaessaan Ronnieta. Hän kierähti enemmänkin tien tukkeeksi lyhyemmän eteen, katsoen tuota hieman tuimasti. Jotenkin tuima ilme tuli Chrisiltä paljon helpommin.. “Olis kiva tietää miks sä maksat mun juomia? Etkä ees sanonu mitään. Ja musta tuntuu, että oon nähny sua vähän useemminkin.”, mies aloitti. “Yleensä on tapana vaan, et yhdet kiitokset riittää ja sitte jatketaan eri suuntiin..”, hän nosti kätensä suojaan nahkatakkinsa taskuihin kallistaen aavistuksen päätään. No, kyllä se tuima ilmekkin haihtui jotenkuten.

Ronnie oli päättänyt lähteä kavereidensa seuraksi istumaan iltaa läheiseen kahvilaan ja aika oli kulunut suhteellisen nopeasti. Samalla iskulla Ronnie oli lyönyt kaksikin kärpästä: myöhemmin samaisen kahvilan baaritiskin ääreen oli astellut hänelle harvinaisen tuttu henkilö – tai no, Ronnie tunsi tämän ulkonäöltä, nimeltä ja oli saanut tutustuakin tähän ohimennen, mutta muutoin tyttö oli seurannut tätä useammin kuin kerran – yrittäen toki salata sen. Toisinaan hän oli saattanut heittää hupparin hupun päähänsä ja toisinaan vain yrittää olla herättämättä huomiota. Ei hän ollut kuitenkaan mikään sairas stalkkeri – mutta häntä kiinnosti jossain määrin se, mitä hänen biologiseksi isäkseen merkitty ihminen teki ja miten tämä oikeastaan eli ja mitä tämä harrasti – oikeastaan ihan mitä vaan. Ronnie halusi oikeastaan edes jotenkin varautua ensireaktioon jos hän koskaan päätti kertoa tälle totuuden – ja se oikeastaan riippui pitkälti siitä, halusiko Ronnie tuntea isäänsä.

Ronnie jäi hetkeksi yksin ystäviensä lähdön jälkeen ja veti iPodinsa kuulokkeet korville. Hän maksoi oman laskunsa ja päätti samalla kiittää ”isäänsä” taannoisesta avusta maksamalla sen mitä ikinä tämä olikaan ottanut. Chris ei edes huomannut häntä ja tyttö päätti lähteä. Ronnie laahusti ovelle ja vetäisi mustan hupparinsa hupun päälleen ja sääti iPodinsa volyymit sopivalle. Ulos päästyään hän lähti suunnistamaan kohti Devon Streetiä. Ronnie ei kuitenkaan tajunnut miehen lähteneen seuraamaan häntä ennen kuin tämä ilmestyi hänen eteensä. Siinä vaiheessa tyttö halusi oikeastaan esittää vain ettei tiedä asiasta mitään.
”Halusin vaan kiittää kun.. no kyl sä tiedät”, Ronnie selitti miehelle.

Vai yhdet kiitokset. No varsinaisestihan Ronnie ei ollut kiittänyt kuin vasta nyt – tuskinpa seurailua saattoi kiitokseksi kutsua.
”Mitä sä tolla meinaat?” Ronnie kysyi.

No ei Chris muistanut oliko tyttö silloin edes kiittänyt.. Hän ei nimittäin jäänyt kovin ajattelemaan menneitä asioita, varsinkaan jos ne olivat Chrisille niin mitättömiä, jotka eivät hänen elämäänsä tippaakaan heilauttaneet. Olisi sen kiittämisen voinut suorittaa ihan yhdeltä istumalta, eikä odottaa oikeaa hetkeä. “No sitä meinaan, että sä seuraat mua?”, mies kohotti kulmiaan katsahtaen Ronnieta päästä varpaisiin. Chris ei kovin edes pitänyt sellaisista, jotka olivat juuri teini-iän pauloissa. Tämäkin esitti jotain tappia seisoskellessaan paikallaan. Ihan kuin miestä huvittaisi alkaa kuulustelemaan pikkutyttöä keskellä katua. Olisi se silti ollut kiva saada yhden kysymyksen seurauksena vähän enemmän vastauksia, kuin epämääräisen sepityksen ja kysmyksen takaisin..

Miehen katse kuitenkin pysähtyi Ronnien taskun kohdalle, josta pilkotti jonkun kuvan kulma. Ei ihme, että se pisti silmään: vaalea kuva, tummat vaatteet.. Nopeasti Chris oli pyyhkäisevinään tytön hupparia saadakseen kuvan tippumaan, ja nappaamaan sen itselleen. Pilkottava osa oli nimittäin epäilemättäyttänyt harvinaisen tutulta. Kuvan kääntyessä oikein päin miehen ilme muuttui entistä kummastuneemmaksi. Sehän oli kuva Chrisistä itsestään, jopa vuosia takaperin..“Kuka vittu sä oot?”, mies ärähti kääntäen kuvan Ronnieta kohti. “Ja miks vitussa tää on sulla?”, hän puristi hampaansa yhteen, että ohimoillakin alkoi tykyttämään. Pitäisikö tässä kohta kumota oletus siitä, etteivät teinit voineet olla undercovereita? Vai oliko tuo kenties jonkun löytöpalkkion toivossa? Mitä oudoimpia yhdistelyjä pongahti miehen mieleen. Eihän Chrisillä ollut mitään hajua mistä Ronnie oli kuvasen saanut, mutta se tässä oli selvää, että tytöllä oli vähän enemmänkin hajua siitä kuka Chris oli, mutta toisinpäin se ei mennytkään niin.. Se oli aika huolestuttavaa, nimittäin ei sitä koskaan tiennyt mikä ja kuka johtaisi ongelmiin, jotka olisivat vaaraksi vapaudelle. Chrisin reaktio pieneen mitättömään kuvaseen saattoi vaikuttaa oudolta. Se näytti enemmänkin etsintäkuulutukselta, kuin randomilta stalkkaus kuvalta, joita paparazzit ottivat julkkiksista.. Toisaalta, jos Ronnie olisi ollut poliisien kanssa tekemisissä, tuo ei varmaankaan olisi maksanut juomia ja jättänyt asiaa sikseen. Olipas hankalaa. "Tähän sä vastaat kyllä tarkasti."

Ou sh.... Chris oli siis huomannut Ronnien useamminkin vaikka tämä olikin yrittänyt pitää matalampaa profiilia seuraillessaan toisen tekemisiä. Noh, ei auttanut muuta kuin keksiä pari hyvää valkoista valhetta – mutta sen nyt tiesi jokainen, ettei Ronnie ollut kovinkaan hyvä valehtelemaan ihmisille, eikä hän itsekään pitänyt valehtelusta. Silloin tällöin oli kuitenkin pakko käyttää muutamaa valkoista valhetta ihan vain hiukan totuuden muuntamiseen. Huonompi puoli oli etteivät ne menneetkään niin helposti läpi, varsinkaan jos toinen todella tunsi Ronnien – tai no, tässä tapauksessa voisi melkein väittää että Chris ei tuntenut tyttöä vielä niin hyvin, mutta mistäpä hän tiesi jos tuo olikin joku valheiden haistamisen maailmanmestari. Eikä se nyt ollut edes vaikeaa kun kyseessä oli Ronnie.
”Mä mitään ole sua seurannut”, tyttö väitti. ”Mitä ihme illuusioita sä itse oot nähnyt?”

Ronnie oli jo ajatellut miehen käyvän kohta kimppuun kun tämä ojensi kätensä häntä kohti, mutta näköjään pyyhkäisikin vain jotain. Varmaankin likaa hänen huppariltaan. Tai no, niin Ronnie uskoi ainakin siihen asti, kunnes näki mitä Chris piteli käsissään. Siinähän sitä oltiin, ojasta allikkoon. Jos äskeiset valkoiset valheet eivät olisi purreet niin tähän tilanteeseen ei auttaisi mikään. Tai no, oli ylipäätään vaikeaa keksiä miksi Ronniella olisi ollut isänsä kuva taskussa – vaikka Chris ei tiennytkään vielä asiasta. Erilaiset pakokeinot pyörivät Ronnien päässä, mutta sitä oikeaa ulospääsyä ei vain löytynyt. Tai mitään millä hän olisi säästynyt sen pienen yksityiskohdan kertomiselta.
”Sä et uskois kuitenkaan jos sanosin”, Ronnie totesi lopulta vastaukseksi kysymyksiin.
Chris näytti tutkailevan kuvaansa kuin mikäkin säikähtänyt pankkirosvo. Ronnie mietti hetken ja puri huultaan, vältellen katsomasta Chrisiin. Ei kai siinä auttanut muu...
”Sä olet mun biologinen isäni”, Veronica sanoi lopulta hampaitaan kiristellen.

Chris uskoi muiden selityksiä muutenkin hyvin huonosti, joten Ronnien näsäviisastelut illuusioiden näkemisestä eivät naurattaneet laisinkaan. Hehheh, mies oli varmasti yksi epäilevimmistä ihmisistä ikinä. Vasta kun kuva oli päätynyt hänen käteensä sai tytön suusta kuulua jotain muutakin kuin niitä valkoisia valheita. Jos Chris olisi saanut päättää: hän ei olisi päästänyt Ronnieta läpi pelkällä ystävällismielisellä puhuttelulla.. No, silti oltiin tosimaailmassa, eikä muurien sisällä.

“Kerro kuitenkin.”, vai mitä hän ei uskoisi? Ei varmaan mitään, mikä ei kuulostaisi järkeen käyvältä.. Hetken hiljaisuuden jälkeen Ronnie töksäytti varmasti maailman naurettavimmat sanat mitä Chris oli vähään aikaan kuullut. Biologinen isä? Ronnien? No, ei ainakaan uhkaus kuolemantuomiosta. Chris pärskähti pakosti. Voi sentään, tuo tyttönen ei tainnut tietää missä mies oli viettänyt suurimman osan ajastaan, eikä hänellä ollut kuin yksi lapsi, joka oli muutenkin muualla. Sitäpaitsi, se lapsi oli poika, ja mooonta vuotta nuorempi kuin Ronnie.. Chris naurahti uudestaan pudistaen päätään. “Sori, mut mulla ei oo lapsia.”, mies totesi huvittuneesti katsoen tyttöä yhä tarkemmin. Eip, ei mitään tullut mieleen. “Sitäpaitsi, minkä ikänen sä edes olet? Koska en mä nyt niiin vanha ole.”, hän kysyi epäuskoisesti, vaikka no joo.. Oli sitä tultu jo aika nuorena pelleiltyä tyttöjen kanssa, mutta sehän ei kuulunut Ronnien korviin. Ja toisaalta, oltiinhan Chrisille töksäytetty kerran aikaisemminkin tieto siitä, että hänellä oli lapsi jossain, jota ei olisi pitänyt olla. Miehellä ei ollut koskaan aikeissa saada niitä riesakseen.

Kuvan takaisin ojentamisen sijaan Chris pudotti sen maahan toisen noukittavaksi. “Kuka sulle on sellasta kertonut?”, hän kyyläili. Tietty tästä piti ottaa selvää mistä Ronnie oli tuollaista päähänsä saanut..

Ronnie pyöräytti silmiään. Hän ei oikeastaan ollut olettanutkaan että ylipäätään kukaan uskoisi helpolla olevansa teini-ikäisen isä tai äiti vaikka kuinka menisi väittämään. Syntymätodistus olisi asia erikseen mutta se olisi vähän vaikeampi saada siltä yksityisetsivältä, joka oli aiemmin palkattu etsimän Ronnien biologiset vanhemmat. Vastaukseksi tyttö oli vain saanut kuvat ja osoitteet. Syntymätodistus oli ja pysyi kansion välissä private investigator Keenanin toimistossa. Niin, että menehän nyt tyttöhyvä ja hae ne.
”Mähän sanoin ettet uskois”, Ronnie totesi. ”Mut ei se mitään.”
Eipä ollut varmasti ensimmäinen kerta kun näin kävisi kellekään. Varsinkaan Ronnielle. Tyttö oli yrittänyt tavoittaa biologista äitiäänkin jo pitkään, mutta tuloksetta. Ehkäpä joku kaunis päivä. Tai sitten sateinen, mutta joku päivä kuitenkin.

Alun perin Ronnie oli kyllä miettinyt olisiko lopulta kaiken sen arvoista tutustua biologisiin vanhempiinsa, jotka eivät olleet häntä halunneet. Saatika sitten yrittäneet ottaa itse yhteyttä. Tosin no, miksipä Ronnie haluaisi pois nykyisen adoptioperheensä luota, kun elinolot olivat loistavat. Tai no, eivät loistavat luksustasolla, mutta henkisesti. Ronniella oli tukeva perhe joka välitti hänestä ja piti hänen puoliaan ja olivat jopa palkanneet yksityisetsivän selvittämään Ronnien vanhemmat tämän halutessa niin. Mitä muuta olisi voinut pyytää.

”Dana Willis, sanooko mitään?” Veronica kysyi vähän epäuskoisesti. ”Se on mun biologinen äitini. Tai niin kuulemma mun syntymätodistukseeni on painettu seittemäntoista vuotta sitten. Mikä tarkottaa sitä että sä olet ollut kuustoista. Mikä taas tukis mun teoriaani siitä että mun silloin teini-ikäinen äitini ei ole halunnut kertoa sulle musta. Mut kuin vaan. Jos haluut sen syntymätodistuksen niin kysy sitä Michael Keenanilta.”

Joo ei se mitään. Chris ei uskonut asiaa, vaikka tyttö näytti itse uskovan.. Joku typerys selvittänyt väärät henkilöt tai jotain? Tämä tapaus oli kyllä ihan omaa laatuaan.. Jos ei poliisi eikä vihamies, niin joku tyttö joka piti Chrisiä biologisena isänään? Kaikkea sitä. Toivottavasti samankaltaisia tapauksia ei alkaisi ropista taivaalta enempää.. Silti tämä kuulosti paljon ihmisystävällisemmältä vaihtoehdolta kuin poliisit pistooleineen.

Siitähuolimatta mies sai kuin saikin vähän pohjaa tälle jutulle Ronnien selitellessä asioita tuosta vaan, joka omalla tavallaan sai Chrisin ajatukset hermostumaan. Tyttöhän tiesi paljon.. Eikä tuollaista vedetty hatusta. Kuusitoistavuotiaana, no silloin mies ei ollut vielä joutunut minnekkään sen kummemmin, joten sen puolesta tätä juttua ei voitu pilata. Harmi vain, että tarina kuulosti loppujenlopuksi ihan järkeen käyvältä. Christopher rupesi jopa miettimään.. Dana Willis? No herranjumala, koeta nyt miettiä 17 vuoden päähän kenen kanssa oli maannut! Havahtuessaan mietinnöistään Chris tajusi, että tässä seisottiin yhä miltei keskellä katua. Joku ohi kulkeva katsoi kauempana vielä olkansa yli tien tukkeitaan.

“Okei.. Mä en pysty ajattelemaan tässä keskellä katua mitään!”, mies murahti hampaidensa välistä, laskien katseensa Ronnieen. Tämän katsahduksen lomassa Chris saattoi vaivihkaa koettaa löytää tytöstä jotain sellaisia piirteitä, jotka olisi voinut tunnistaa omakseen.. No hittooo. Mies lähti kävelemään Ronnien ohi. “No tuutko sä?”, hän kysyi huokauksen kera. “Mä mielummin istuisin jossain.”, Chris puhui oikeastaan koko ajan puoliksi ajatuksissaan. Mies mietti oliko hän oikeasti kuullut jostain Dana Williksestä mitään. Kauhukseen hänestä jopa alkoi tuntumaan siltä, tai sitten se oli vain normaalia sekoilemista ajatusten kanssa. “Mikä sen paikan nimi olikaa josta sä sait kuulla noi..?”, Christopher päättäisi vielä marssia sen paikan ovista sisään.

Ronnie pyöräytti päätään ja katsahti maahan. Ei siitä tulisi yksinkertaisesti yhtään mitään ilman sitä syntymätodistusta, jota ei kuulemma saanut viedä Keenanin toimistosta muualle. Sillä hetkellä fiksu ihminen olisi tietenkin pyytänyt kopion, mutta Ronnien mielessä se ei silloin käynytkään. Ehkä vain tieto biologisten vanhempien tapaamisesta oli hämmentänyt hänet niin, etteivät aivotkaan ottaneet pelaakseen. Tosin myöhemmin tyttö oli pohtinut mahdollisia reaktioita ja todennut, että saattaisi hyvinkin vetää vesiperän tai satuttaa itsensä siinä rytäkässä – ei tietenkään fyysisesti mutta henkisesti sitäkin enemmän. Tai no tuskin ainakaan fyysisesti. Mistä sitä ikinä tiesi. Jotain taustojakin hän oli saanut kuulla vanhemmistaan, vaan mikään ei tietenkään korvannut oikeaa tietoa. Ja sitä hän etsi netin avulla. Plus tietenkin oli otettava huomioon, että tyttöparka oli maannut teholla koomassa muutaman vuoden ja missanut kaikki sen ajan uutiset.

”Christopher Matthew Kewan. Syntynyt 6.4.1977 ja käytännössä katsoen oot ammatiltasi rikollinen tai jotain sinne päin. Ainakin jos lehtiin ja uutisiin on uskomista”, Ronnie totesi. ”Mä en ole täällä vakoilemassa sua tai soittamassa poliiseja. Jos oisin joku lainvalvojan palkallinen, sut olis pidätetty jo aikaa sitten. Mut mä en ole, joten älä huoli siitä.”
Totta, ajatus rikollisesta isästä oli kieltämättä mietityttänyt Ronnieta, mutta toisaalta eikö jokainen oikeastaan ansainnut edes yhden mahdollisuuden. Mistäs sitä tiesi jos Chris oli vaikka muuttanut suuntaa. Ronnie ei tosiaan ollut bustaamassa tätä tai soittamassa poliiseja paikalle heti tilaisuuden tullen. Kyseessä oli puhtaasti se, että hän halusi tavata biologiset vanhempansa edes kerran elämässään. Tai no, niin hän ainakin oli uskonut, mutta alkoi vähitellen tuntua siltä, että olisi ollut ehkä parempi vain pysyä tietämättömänä.

Chris käveli Ronnien ohitse ja tyttö jäi vain seisomaan paikalleen. Ookoo, homma ei ollut mennyt millään tavalla putkeen missään vaiheessa. Chris kuitenkin kysyi Ronnielta oliko tämä tulossa. Ilmeisesti tämä kuitenkin halusi keskustella. Tyttö oli ollut alusta asti ollut tietysti varuillaan isänsä taustan vuoksi, mutta oli kuitenkin ottanut riskin. Sitä paitsi aina sitä piti elää kuin viimeistä päivää – ei sitä muutoin saattanut sanoa nauttivansa elämästä.
”Niinkun missä?” Ronnie kysäisi kääntyen sitten Chrisin perään ja harppoen pari isompaa askelta.
Ronnie tunki kädet hupparinsa taskuihin kävellesään eteenpäin.
”Michael Keenan”, tyttö vastasi. ”Sillä on mun aito syntymätodistus."

Hyvä kun Chris ei muuttunut heti patsaaksi Ronnien tietäessä hänestä.. vähän liikaa. Nimi, syntymäaika ja vielä miehen taustaakin! Se, että tyttö tiesi jotain sellaista, ei saanut Chrisiä hymyilemään tyytyväisenä, päinvastoin. Mies ei kovin tiennyt mitä kaikkea hänestä oltiin maailmalle levitetty, olihan hän ollut muurien sisällä ilman sen suurempaa infoa ulkomaailmasta, mutta toisaalta se ei Chrisiä kiinnostanutkaan. Mies ei vain tiennyt mitä tuohon pitäisi sanoa, vai pitäisikö olla jopa uskomaan Ronnien tarinaa? Chris katsahti tien kumpaankin suuntaan varmuudeksi, mutta ei, Ronnie ei ainakaan omien sanojensa mukaan ollut täällä miestä vahtimassa. Hyvä vain. “Joo, jos olisit..” , Chris aloitti jo, mutta lopetti sanansa kuin seinään. Joitakin lakipykäliä piti muistaa, kuten se uhkailu.. Mies huitaisi kättään ja pudisti päätään viitoten tyttöä vain unohtamaan kokonaan mitä Chris oli sanomassa.

Nyt varsinkin teki mieli istua, oikein lysähtää johonkin. Lievästi hämmentävä jatke tälle päivälle. “En mä tiedä.”, hän vastasi vilkaisten Ronnieen, joka oli pian jo harpponut miehen vierelle. Chris luutavasti kääntyisi sisään ihan mistä vaan ovesta, kunhan jossain olisi tuoli. Hän oikeasti alkoi jo uskomaan tämän olevan totta. “Okei.”, Chris vastasi Ronnien tehdessä selväksi oman syntymätodistuksensa haltijan. Michael Keenan. Hyvä on, hyvä on.

Hän hieraisi kasvojaan, koettaen yhä miettiä jotain Dana Willis- nimistä. “No..Tietääkö sun vanhempas tästä?”, mies kohotti kulmiaan, tarkoittaen tietenkin tiesikö tytön vanhemmat siitä, että Ronnie oli seuraillut biologista isäänsä, ja tiesivätkö nuo ylipäätään yhtäpaljon miehestä kuin Ronnie itse. Se tässä oli hieman huolestuttavaa.

Mies ei jaksanut etsiskellä katseellaan sen ihmeemmin kahviloita, vaan bongasi jonkun satunnaisen penkin tien varresta. Hän istahti kyseiselle penkille, kaivaen tupakka-askia taskustaan ja pian hänellä olikin jo sätkä savuamassa huulten välissä. “Poltatsä?”, ei sitä koskaan tiennyt.