Now we all ready to head out of the VIP

Alexandra Emmerson
******************

Herra ja Rouva Emmerson olivat raahanneet tyttärensä mukaansa tuttujensa järjestämään suureen seurapiiri tapahtumaan. Alexia ei olisi huvittanut laisinkaan. Hän oli opiskellut ahkeraa ja piaan olisi tenttikin. Silti hänet oli ängetty jonkun uuden suunnittelijan ihanaan luomukseen, jota naisen äiti palvoi juuri sillä hetkellä. Puku oli elegantti ja teki oikeutta Alexille. Tätä vain ei kamalasti kiinnostanut olla paikalla.

Alexin isä huomasi jonkun tuttunsa ja halusi välttämättä esitellä hurmaavan tyttärensä jollekkin kumppanilleen. Neidin isä oli aina ollut hyvin suurikokoinen mies, ei mahaltaan vaan muutenkin. Oikein vaikutusvaltainen ja hieman pelottavakin niin tahtoessaan. Alex kulki isänsä vierellä korkokengissään ja vihreässä puvussaan.

"Hyvää iltaa, Henry", Herra Emmersonin syvä ääni toivotti eräälle miehelle. Alex seisoi isänsä vieressä ja hymyili vanhemman puoleiselle miehelle. Alex oli kohtelias ja tottunut seurapiireihin pienestä pitäen. Hänhän oli kasvanut niissä, se oli hänellä verissä.

Ei Leslie periaatteessa juhlia inhonnut. Ei, oikeastaan hän piti niistä. Silloin tällöin saattoi löytää mielenkiintoisen ihmisen, jonka kanssa lievittää hetken verran yksinäisyyttä. Mutta ne juhlat olivat erilaisia, eivät tällaisia tilaisuuksia, joissa ainoastaan kaupungin kermaa oli paikalla. Näissä juhlissa ei tanssittu, ei pidetty hauskaa. Tarkoitus oli ainoastaan näyttäytyä, tehdä selväksi, että kuului piireihin. Toisille se oli tilaisuus esitellä uusimpia muotiluomuksia, mutta siihen se jäikin.
Keskusteltiin sivistyneesti ja hörpittiin viinejä kristallisista pikareista.

Henry Bennett oli kiistatta tyylikäs mies. Hän piti huolen siitä, että puku istui täydellisesti, ja että ohimoilta aavistuksen harmaantuneet hiukset olivat siististi kammattuna. Hän oli hieman poikaansa tummempi, mutta siitä huolimatta heidät oli selvästi veistetty samasta puusta.
Mies oli syventynyt keskusteluun erään opiskeluaikaisen ystävänsä kanssa - onko siitä tosiaan niin kauan, uskomatonta, muistan vielä kuin eilisen - kun hän kuuli tutun äänen. Mies käänsi siniset silmänsä puhujaa kohti, niiden kirkastuessa tunnistamisen merkiksi, hymyn kohotessa kasvoille.
"Kas, Harry! Pitkästä aikaa..."
Hän pyysi kohteliaasti anteeksi aikaisemmalta keskustelukumppaniltaan, ja kääntyi sitten suurikokoisen miehen puoleen. Kuohuviinilasi sai siirtyä vasempaan käteen, oikean ojentuessa kättelemään.
"Oikein mukava nähdä teitäkin, rouva Emmerson... Samoin kuin sinuakin. Alexandra. Odottakaas, esittelisin mieluusti poikani teille..."
Hän kääntyi hieman, niin että saattoi kutsua Leslietä, joka oli vetäytynyt tyylikkäälle sohvaryhmälle muutaman muun nuoremman polven edustajan kanssa.

Leslie havahtui isänsä kutsuun. Hän käänsi päätään, ja nähdessään isänsä viittoilevan, hän pyysi anteeksi ja nousi, astellen huoneen poikki.
"Leslie, tässä ovat herra ja rouva Emmerson, ja heidän tyttärensä Alexandra", herra Bennett esitteli säteillen. Leslie loihti kasvoilleen kohteliaan hymyn, ja kätteli sitten jokaista vuorotellen, kuten hyviin tapoihin kuului, isän jatkaessa esittelyä:
"Tässä on poikani Leslie. Olen varmasti puhunutkin hänestä... Hän toimii lakialalla, aivan kuten isänsä..."
Herra Bennett suorastaan loisti aina, kun pääsi mainitsemaan asiasta. Ei ollut väliä, oliko kyseessä hienoston edustaja tai vaikkapa taksikuski, pääasia oli, että kaikki tiesivät.

Herra Emmerson puristi Leslien kättä tomerasti ja Alexandran äiti tuskin hipaisi miehen kättä. Alexandra taas puristi ja hymyili ystävällisesti. "Ah, olet siis astellut isäsi jalanjäljissä. Oikein hienoa. Olen tainnutkin kuulla nimesi jossain", Alexandra kuunteli puhetta ja liikahti kiusaantuneena. Hänen äitinsä oli purjehtinut jo pois, sillä rouvat kokoontuivat puimaan skandaaleita tietyn sohvaryhmän luokse.

Isät yltyivät puhumaan siitä kumman hevonen oli parempi, toisin sanoen lapsi. "Oikein mukavaa huomata olevansa hyvä keskustelun lähde", Alex totesi Leslielle. "Ja kukaan ei sanoa minua Alexandraksi, paitsi vanhempani. Alex on paljon mukavampi", nainen hymyili miehelle ystävällisesti. Tämän edelliset seuralaiset olivatkin jo kiinnostuneet seuraavasta uhristaan. Toivottavasti miestä ei harmittanut moinen menetys.

Tarjoilija tuli tuomaan hieman suun kostuketta ja Alex nappasi alkoholittoman. Hänelle alkoholi ei sopinut. Se olisi tarkoittanut vain onnettomuuksia. Koroillakin kävely oli jo hyvin riskialtista, niin onnettomuus alttiille henkilölle kuin neiti Emmersonille. Hän oli jo ollut kaatua portaissa, mutta saanut itsensä tasapainoon ajoissa, onneksi.

Leslie oli toivonut, että olisi päässyt livahtamaan takaisin sohville. Vilkaistessaan nopeasti sivusilmällä tilannetta hän sai kuitenkin huomata, että joku oli jo ehtinyt viedä hänen paikkansa. Tummahiuksinen nuorukainen, joka selitti asiaansa kädet vilkkaasti tarinan mukana elehtien. Hän olisi tuskin osunut kovinkaan väärään, jos olisi veikannut olevan tuon kotoisin jostakin lämpimämmästä maasta, kenties välimeren lähettyviltä.
Se siitä turvapaikasta sitten.

Siniset silmät kääntyivät takaisin Alexandraan. Isät todella olivat keskittyneet puhumaan lapsistaan, näiden saavutuksista. Ehkäpä se oli jonkinlainen rakkaudenosoitus. Tai sitten olisi ollut aivan sama, vaikka he olisivat puhuneet palkintohevosista. Minun hevosellani on niin ja niin monta palkintoa, ja sukutaulukin näyttää puhdasta riviä.
"Siihen täytyy vain tottua", mies vastasi Alexandran huomautukseen, ystävällinen hymy huulillaan. Huomaamattomasti hän silmäili naista. Ei ollenkaan huonomman näköinen. Oikeastaan varsin miellyttävä...
Miehen ajatukset katkesivat hetkeksi, kun tarjoilija pujahti heidän luokseen. Hän poimi itselleen sirovartisen lasin, jossa kullanvärinen neste kupli vienosti. Sen sijaan että olisi hörpännyt lasista hän kuitenkin kiinnitti huomionsa takaisin Alexandraan.
"Mitä mahdatte tehdä sen lisäksi, että hoidatte liikeasioita..?" hän kysyi, sävy sekä kohteliaana että sopivan uteliaana, ilman että sanoihin kuitenkaan tuli tungettelevaa sävyä. Harmitonta small talkia, siinä kaikki.

Alexandra kohautti olkiaan tottumis toteamukselle. "Noh, kieltämättä. Minun hevosellani on muuten varmasti parempi ravi kuin sinun hevosellasi", Alex totesi ja virnisti. Leslie uteli mitä muuta Alex teki kuin leikki miljändööriä. "Opiskelen yliopistossa kulttuuria. Talous on vasta sivuaineeni. Sinä muistaakseni toimit syyttäjänä, eikö se niin ollut?" Alex oli hyvä muistinen ja siksi lehdistä jäi tämän mieleen nimiä. Varsinkin tutulla sukunimellä varustettuja.

Isät olivat etääntyneet lapsistaan ja pulisivat omiaan. Alex sipaisi häiritsevän kiehkuran pois kasvoiltaa ja ihmetteli miehen silmien sävyä. Ne olivat uskomattomat ja muutenkin toinen oli melko kiinnostavan näköinen. Leslie oli mies, joka muistettaisiin. Tämä oli varmasti myös tietoinen erinomaisuudestaan, sen näki asennosta ja itsevarmuudesta.

Alex siemaisi alkoholitonta shamppanjaansa ja totesi sen olevan erinomaista, tosin mitään muuta ei varmasti tarjoiltaisi tämän tason juhlissa. Olisihan se skandaalimaista. Kun rahaa oli, sitä käytettiin surutta. "Kuinka kauan olet toiminut lakipuolella?" Alex kysyi kohteliaasti. Hänen edellytettiin osaavan kevyttä jutustelua ja toisen viihdyttämistä. Se oli tärkeää.

Leslie naurahti naisen toteamukselle. Kuullessaan tämän alan hänen ilmeensä muuttui astetta kiinnostuneemmaksi.
"Todellako? Se on varmasti erittäin mielenkiintoista. Olisin itsekin halunnut ottaa sivuaineopintoja siltä puolen, mutta valitettavasti aika ei lopulta antanut myöten..."
Hänen kasvoillaan kävi harkittu, hieman alistunut ilme, ennen kuin hän nyökäytti päätään vastaukseksi naisen esittämään kysymykseen.
"Aivan niin."
Toisinaan oli ikävää, jos ihmiset tiesivät hänen ammattinsa etukäteen. Siis sellaiset, joiden kanssa hän suunnitteli jotakin muutakin kuin bisneslounasta. Syyttäjiä kun pidettiin lähes poikkeuksetta ikävinä tyyppeinä. Joihinkin se tosin tehosikin, mutta tämän laadun ihmiset olivat harvemmassa.

Leslie huomasi sivusilmällä, että isä ja herra Emmerson olivat etääntyneet, ilmeisesti huomattuaan yhteisen tuttavan jossakin kirkkaasti valaistun salin toisella puolella. Sehän sopi hänelle, ei turhia esiliinoja. Hän hörppäsi hieman lasistaan, ennen kuin antoi sinisten silmiensä kääntyä takaisin Alexandraan.
"Valmistuin 2006", hän vastasi, samalla kun tutkiskeli naisen silmiä. Ne olivat erikoista sävyä, hän ei osannut päättää, olivatko ne lähempänä ruskeaa vai vihreää. Sellaista sävyä hän ei muistanut nähneensä ennen.
"Pääsin töihin suoraan. Aluksi toimin vain avustajana, mutta hiljalleen sain käsiteltäväksi omia juttuja."
Mies naurahti, pudistaen päätään.
"Mutta en todellakaan halua pitkästyttää jutuillani! Lakimaailma osaa olla uskomattoman pitkästyttävä..."
Hänen huulillaan kävi poikamaisen viaton hymy, kun hänen katseensa tutki Alexandran kasvoja.
"Olen varma, että keksimme parempaakin puhuttavaa."

Alexandra kuunteli toisen puhetta ja nyökytteli kohteliaasti. "Se ei ole pitkästyttävää kun et ymmärrä sanaakaan", Alex nauroi ja hymyili miehelle lämpimästi. Alex kohotti kulmaansa kysyvästi toisen toteamukselle paremmista aiheista. "kieltämättä, onko sinulla ehdotuksia hyvistä aiheista", Alex kysäisi ja sitten tapahtui illan ensimmäinen kömmähdys.

Alex rukka ei huomannut tarjoilijaa vaan osui tarjottimeen ja lennätti shamppanjat miesraasun päälle ja kaikki tapahtui uskomattoman nopeasti. Ihmiset kääntyivät katsomaan Alexia ja tarjoilijaa. "Voi ei, olen pahoillani. Oletteko kunnossa?" nainen kysyi tarjoilijalta, joka kömpipystyyn. Ihmiset kääntyivät puhumaan toisilleen ja Alex oli punastunut hennosti. Tarjoilija vakuutteli kohteliaasti olevansa kunnossa. Toisin kuin Alexin puvun helma. Rouva Emmerson antaisi kuulua tästä vielä... "Vain minulle voi tapahtua tälläistä", Aleandra totesi Leslielle ja nauroi. "Onneksi tarjoilija rukkaan ei sattunut", se oli hyvä asia.

Nopeasti paikalle hälytettiin siivoaja ja lattia kimalteli puhtauttaan. Alexia ja Leslietä kehotettiin siirtymään hieman ja tietenkin nainen teki työtä käskettyä. Hän ei halunnut aiheuttaa enempää ongelmia.

Leslie ei ehtinyt vastata, kun pienimuotoinen katastrofi sai alkunsa. Hän ei ehtinyt kunnolla edes huomata, mitä tapahtui, sillä se kävi uskomattoman nopeasti. Saattoi olla, että Alexandra heilautti kättään hieman liian innokkaasti, eikä kuin tyhjästä ilmestynyt tarjoilija ehtinyt väistää.
Oli syy mikä tahansa, tarjoilija romahti maahan pitkin pituuttaan, niin että tarjottimella olleet juomat levisivät maahan, lasien hajotessa pieniksi sirpaleiksi. Shampanja sihisi vihaisesti lasinpalojen joukossa, levittäytyessään lattialla.
Leslie kavahti kauemmas tuosta sotkusta, mutta ei aivan tarpeeksi nopeasti. Puvunhousujen lahkeet sotkeentuivat juomaan, samoin vasta kiillotetut kengät. Hetkellinen inhonilme käväisi syyttäjän kasvoilla kun hän katseli tuhoa, joka oli hänen parasta pukuaan kohdannut. Sen pesettäminen ei tulisi olemaan halpaa huvia, pesulat kun tuntuivat kiristävän extrarahaa "vaativasta" kohteesta. Ei sillä, että hänen kohdallaan olisi ollut kyse rahasta, vaan ennemminkin periaatteesta.

Toinnuttuaan hetken Leslie ojensi kätensä, auttaakseen tarjoilijaparan pystyyn. Tämän työasulle oli käynyt vielä pahemmin, se oli kokonaan shampanjan ja lasimurskan peitossa. Ehkäpä jokin edellä aikaansa oleva muotitalo olisi saattanut maksaa luomuksesta tuhansia, mutta miesparka saisi todennäköisesti vain pulittaa pitkän pennin pesulalaskusta. Pienen hetken ajan Leslie tunsi jonkinlaista sielujen sympatiaa tuota edessään seisovaa ammatinharjoittajaa kohtaan.

Leslie käänsi siniset silmänsä Alexandraa kohti, hymyillen hieman väkinäisesti.
"En usko, että olet ainoa..."
Hän perääntyi kauemmas, niin että paikalle vipeltänyt pienikokoinen siivooja saattoi aloittaa työnsä. Noin pieneksi naiseksi hän oli uskomattoman tehokas kuuratessaan lattialta onnettomuuden jälkiä. Kuin rikollinen puhdistamassa rikospaikkaa...

Alexandra sopi kohteliaasti pesulalaskusta, onneksi heillä oli oma pesulansa... Alex sattui vilkaisemaan Leslien kenkiä. "Voi itku, sinäkin sait osasi", nainen peitti hymynsä kätensä taakse tahdikkaasti. Naisen upeaa luomusta taas ei pelastaisi varmaan mikään. Hän tunsi jaloissaan shamppanjan tahmaisuuden. Alexandran äiti oli purjehtinut paikalle ylväästi. "Voi, taasko sinä teilasit jonkun tarjoilijan. Pukusikin on pilalla", rouva Emmerson puhui lempeällä äänellä, mutta Alex tiesi tämän olevan hieman vihainen. Sitä tunnetta ei vain näytetty. "Tarjoilija liitto varmaan on kiinnittänyt kuvani seinälle ja varoittaa jäseniään minusta", Alex totesi ja heilautti paksut ruskeat kiharansa niskaan ja hymyili.

Pieni sivooja sai tehokkaasti kaiken putsattua ja näytti siltä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Se oli melkein pelottavaa. Alex tiesi ihmisten vilkuilevan häntä ja nauraneenkin hänelle. Ei tämä ollut ensimmäinen kommellus ja ei varmasti viimeinenkään. Viimeksi hän oli tuhonnut vahingossa kymmenien tuhansien uniikin vaasin. Se oli ollut hyvin kiusallista.

Rouva Emmerson mittaili katseellaan tyttärensä tilaa huulet yhteen puristuneina. Heti tilaisuuden tullen hän koittasi saada tyttärensä pois, jottei tämä vain sotkisi enempää asioita. Kukaan ei käsittänyt miten niin onnettomuus alttiille ihmiselle uskallettaisiin luovuttaa miljoonien yritys.

Leslien katse hakeutui kenkiinsä, jotka olivat tosiaan kärsineet hieman pahemmin kuin hän aluksi oli olettanut. Mies tuhahti itsekseen, muttei niinkään vihaisesti, vaan enemmänkin huvittuneeseen sävyyn.
"Ei se mitään, nämä alkoivat muutenkin olla jo hieman vanhat."
Se itse asiassa piti paikkansa, jos vertasi kenkien ikää hänen isänsä kenkien keskimääräiseen elinkaareen. Tämä oli kuitenkin yksi niistä asioista, joissa poika ei tullut isäänsä. Siinä missä vanhempi Bennett vaihtoi kenkiään innokkaasti, Leslie kiintyi aina uskolliseen pariin, joka oli mukautunut hänen jalkojensa muotoon. Uudet kengät hiersivät lähes poikkeuksetta. Mutta minkäs teit: ammatin puolesta ulkomuodon kuului olla siisti, eikä siihen määritelmään sopinut kenkäpari, joka oli kulkenut Lontoon välillä sangen vetisillä kujilla pitkään.

Mies pysytteli kohteliaasti sivummalla, kun rouva Emmerson saapui tyttärensä luokse. Ilmeisesti tämäkin oli huomannut onnettomuuden. Se ei tosin ollut mikään ihme, sillä niin tuntui huomanneen koko muu salikin. Nyt tilanne oli kuitenkin jo rauhoittunut, ja ihmiset alkoivat palailla aikaisempien keskustelujensa pariin.
Juoru olisi ollut paljon parempi, jos Alexandran puku olisi esimerkiksi revennyt paljastavasti. Nyt ainoastaan helma oli kokenut kovia.

Kun naiset olivat keskustelleet hetken Leslie päätti kiinnittää huomion itseensä.
"Anteeksi... Luulen, että juhliminen saa minun kohdallani nyt riittää."
Tahraisia vaatteita ei katsottu kovinkaan hyvällä näissä piireissä.
"Jos haluatte, voisin kotimatkalla viedä myös Alexandran kotiinsa? En usko, että sotkeutuneessa mekossa on kovinkaan mukava jatkaa iltaa..."

Valkea ritari ei saapunut ratsullaan, vaan kärsineissä kengissään. Alexin kasvoilta kuvastui hetken ajan helpotus. "Jos olet niin ystävällinen", neiti ehti sanomaan ja tämän äiti nyökkäsi arvokkaasti ja toivotti hyvää yötä ranskalaiseen tapaan. Rouva Emmerson rakasti ranskaa ja käytti sitä aina hieman turhamaisestikkin. Alexandra tosin rakasti kyseistä kieltä, joten häntä se ei sen kummemmin haitannut. Eikä ollut mitenkään salaisuus sekään, missä maassa Alex oli syntynyt. Hänen äitinsä oli asiasta kovin ylpeä.

"Minun pitää noutaa takkini", Alexandra kertoi miehelle ja hymyili hieman. Puvussa ei ollut hihoja nimeksikään, tai itse asiassa siinä ei edes ollut. Puku vain istui niin hyvin, että se pysyi ylhäällä.

Alex lähti ovia kohti ja ojensi hovimestarille paikkanumeron. Piaan nainen sai asuun sopivan takkinsa ja huivinsa. Takki ja huivi olivat Alexin, onneksi. "Säästyimme puheelta", Aex totesi Leslielle nähdessään näyttämölle nousevan miehen ja tämän puhepapereiden nivaskan.

Leslie nyökäytti päätään, hymyn kohottaessa hänen suupieliään hieman rohkeammin.
"Toki, samalla matkallahan se menee. Eikä vanhempiesi tarvitse turhaan lopettaa juhlia vielä tähän."
Oikeastaan Leslie ei voinut olla varma siitä, asuiko Alex edes samalla suunnalla, kuin hän itse. Ellei perhe sitten kuulunut jonkinlaiseen merkilliseen vähemistöön, joka välttämättä halusi kokea maaseudun karuuden ja riemut kaikilla mukavuuksilla, nainen kuitenkin todennäköisesti asui Yellow Avenuella. Siihen mies oli luottanut ehdottaessaan kyytiä.

"Tavataan narikalla, käyn vain ilmoittamassa isälleni", Leslie totesi, ja lähti etsimään isäänsä muun juhlakansan joukosta. Tätä ei ollut vaikea löytää, sillä herra Bennet ja Emmerson olivat edelleenkin syventyneet keskusteluun, mukanaan nyt joku kolmas osapuoli, joka ei Leslielle aikaisemmista yhteyksistä ollut tuttu. Se oli huono juttu hänen kannaltaan siinä mielessä, että hän joutui vielä esittäytymään, ennen kuin lopulta sai ilmoitettua isälleen asiansa. Sen jälkeen mies liukeni paikalta mahdollisimman nopeasti, ennen kuin löytyisi vielä joku, joka hänen olisi ehdottomasti tavattava.

"Anteeksi että kesti", Leslie pahoitteli saapuessaan Alexin luo. Sivusilmällä hän vilkaisi kohti lavaa, jonne tosiaan oli kipuamassa sangen innokas herrashenkilö, kädessään suunnilleen luokallisen koepapereita vastaava määrä muistiinpanoja puhetta varten.
"Tule, lähdetään ennen kuin joku yrittää estää meitä", Leslie murahti, alkaen kaivaa autonavainta taskustaan.

Alex oli Leslien onneksi ihminen vailla ajantajua. Nainen ei siis käsittänyt miehen olleen normaalia pidempään isäänsä etsimässä. "Ei se haittaa", Alex hymyili ystävällisesti ja nyökkäsi tomerasti poistumiselle takavasemmalle. Puheen pitäjä karaisi kurkkuaan uhkaavasti ja ihmiset alkoivat kiinnittää tähän huomiota, tietämättä puhujanpöntön luvattoman suuresta määrästä papereita. "Hyvät naiset ja herrat...", Alexandra Emmerson ei aikonut jäädä kuulemaan enempää.

Ulkoilma oli viileää lämpimän salin jälkeen, jossa ihmisten lämpö oli ollut kaikkialla. Nyt kylmähkö viima osui hivenen ikävästi Alexiin. "Missä autosi on?" Nainen kysyi ja kietoi takin paremmin ympärilleen. Mekon kandas oli ehkä kaunis, mutta ohut. Varpaat jäätyivät myös kylmässä ilmassa. Ainoa mitä rikkaat eivät voineetkaan tilata, oli sää. Se jos mikä aiheutti monille pään vaivaa ja raivareita täydellisistä puutarhahäistä suunnitelleille morsiammille. Alex oli todistanut yhtä raivokohtausta, jonka sade oli aiheuttanut.

Aurinko oli jo laskenut, joten katolamput valaisivat teitä. Alex piti illoista. Lontoo oli kuitenkin parhaimmillaan aamulla, ennen ihmisten heräämistä.

"Hyvät naiset ja herrat..."
Leslie kiirehti hieman askeleitaan, hän ei halunnut kuulla yhtään sen enempää puheesta, joka todennäköisesti tulisi kestämään lähemmäs puoli tuntia. Hän johdatti naisen ensin käytävään, jonka lattiaa peitti paksu punainen matto, ja siitä edelleen hissille. Vaikka hissi olikin heidän saapumishetkellään alimmassa kerroksessa, se humahti heidän kohdalleen vain muutamassa sekunnissa. Kokemuksesta Leslie tiesi hissin liikkuvan niin huumaavaa tahtia, ettei vatsa tuntunut pysyvän aina mukana. Vähän kuin pentuna joissakin huvipuiston laitteissa.

Hissi kilahti merkiksi siitä, että he olivat saapuneet pohjakerrokseen. Aulassa virallisen näköinen vartija hyvästeli heidät kohteliaasti, kun he astelivat ulos kylmään viimaan. Toisin kuin Alex, Leslie nautti tuosta raikkaantuntuisesta viileydestä tukahduttavan salin jälkeen. Puvussa tuli toisinaan uskomattoman kuuma, eikä takkia kuitenkaan virallisessa tilanteessa voinut noin vain riisua.

"Tuossa viereisessä parkkihallissa", hän vastasi kysymykseen, nyökäyttäen päällään rakennusta kohti. Sen esteettisyydestä oli purnattu ikuisuuden, mutta loppujen lopuksi se oli kuitenkin päätetty rakentaa sen jälkeen, kun ihmiset olivat alkaneet valittaa enemmän siitä, etteivät löytäneet autoilleen parkkipaikkaa.

Alexandra värisi hennosti yöilmassa. Hissimatka ei onneksi ollut vaikuttanut hänen vatsaansa mitenkään. Mikä oli sinänsä harvinaista. Alexin kengät eivät olleet parhaat kälemiseenkään. Ne olivat tosi asiassa jalkojen itsemurhaa varten suunnitellut. Aivan kamalat jalassa, mutta upean näköiset.

Alex lähti kävelemään tyynesti kohti parkkihallia. "Millainen auto sinulla on?" Alex kysäisi ja katsoi Leslien komeita kasvoja kävellessään. Tuuli riepotteli kiharia hiuksia naisen kasvoille, josta hän ne tasaisin väliajoin koitti sipaista pois.

Kaikki olikin käynyt liian hyvin parin kuukauden ajan piikkareiden kanssa ja juuri silloin se onnen jatkumo katkesi. Alexin vasen korko katkesi ja hän alkoi kaatumaan uhkaavasti. Korko oli jäänyt kiinni johonkin kadun virheeseen ja siten auttanut katkeamisessa.

Tarjoilijan kanssa törmäilly ei ollut tehnyt hyvää ja korot olivat muutenkin ohuet. Ei siis ollut mitenkään ihmeellistä, että ne katkesivat ja vielä kun käyttäjänä oli Alex...

Leslie vilkaisi naista nopeasti silmäkulmastaan. Hän yritti arvioida, millaista vastausta tämä häneltä odotti. Vastauksen saattoi katsoa olevan suoraan verrannollinen sen kanssa, kuinka paljon kysyjä autoista ylipäätään tiesi. Yleensä naiset halusivat tietää lähinnä värin, jotkut harvemmat myös merkin. Mutta siihen se yleensä jäi. Miehille sen sijaan sai yleensä selostaa enemmän, kaiken kiihtyvyydestä bensansyöntiin. Sellaiset keskustelut saattoivat toisinaan olla varsin miellyttäviä, kunhan eivät päättyneet epämukavaan tilanteeseen, jossa vastapuoli selvästi oli kaateellinen.

Mies oli juuri ehtinyt päättää, millaisen vastauksen antaisi, kun Alexandra yhtäkkiä alkoi kaatua. Leslielle ei jäänyt aikaa harkita tilannetta, vaan hän ojensi käsiään, syöksähtäen ottamaan naisen kiinni. Ikävä kyllä kyseessä oli refleksi, johon muu keho ei ollut osannut valmistautua. Toinen nilkka vääntyi hetkeksi kivuliaasti sivulle, ja petti sitten vihaisesti alta. Sen sijaan että Leslie olisi onnistunut pitämään naisen pystyssä, kaatui hän itsekin kiviselle kadulle.
Yritys ei kuitenkaan ollut mennyt aivan hukkaan, sillä ainakin Leslie saattoi pehmentää Alexin kaatumista, tämän lyyhistyessä osittain hänen päälleen.

Kesti hetken ennen kuin Leslie edes tajusi, mitä oli tapahtunut.

Jännittävää, Alex ei heti tajunnut kaatuneensa miehen vahvoille käsivarsille ja sen jälkeen tämän päälle osittain. Hämmennystä kesti muutaman hetken, sillä aivot väittivät kiven kovaan, että Alexin pitäisi olla kävelemässä kohti suurta parkkihallia, tai mikä se nyt ikinä olikaan. Ei maata Leslien päällä! Leslie! "Oletko kunnossa?" Alex huolehti ja kierähti pois toisen päältä."Ei kai sinuun sattunut? Et kai kolhinut päätäsi?" Alex huolehti ja unohti omat naarmunsa. Hänen sankarinsa kun oli paljon kiinnostavampi.

Alex otti kengät pois jaloistaan ja tunsi varpaissaan kylmän asfaltin. Korkokengillä ei kävelty, kun toinen korko oli rikki, luonnon laki. "Vain minä voin tyrmätä saman illan aikana kaksi miestä. Se on kai jonkinlainen... lahja", Alexandra nauroi ja katseli huolestuna Leslietä.

Onneksi kukaan ei ollut todistamassa parivaljakon loistavaa kaatumista. Se olisi voinut aiheuttaa noloja tilanteita myöhemmin. Lisäksi Aex oli varmasti näyttänyt hieman juoneelta! Vaikka tippaakaan hän ei ollut ottanut.

Leslie räpäytti silmiään pariin kertaan, näyttäen ainoastaan hämmentyneeltä tilanteesta, aivan kuin hänenkään mielensä ei olisi sitä vielä täysin pystynyt käsittämään. Onneksi kaatuminen ei loppujen lopuksi ollut ollut kovinkaan raju.
"Ei tässä mitään..." mies vakuutti, kömpiessään ensin istumaan ja siitä edelleen ylös. Nilkkaa kivisti hieman, kuten hän totesi laskiessaan painoa sille, mutta tuskin se olisi mitään pientä tärähdystä pahempaa. Ainakaan toivottavasti, hän halusi todellakin ajaa kotiin omalla autollaan, eikä se onnistuisi, jos nilkka olisi tässä kunnossa.
"Kuinka sinun kävi?"
Ääneen tuli säväys huolta, kun Leslie käänsi silmänsä kohti Alexia, ojentaen samalla kätensä auttaakseen naisen pystyyn.

Kevyt naurahdus karkasi mielen huulilta.
"Niin, minun täytyy kyllä myöntää, että olet ainutlaatuinen..."
Hän pudisteli päätään, samalla kun puisteli tummaa pukuaan. Katulampunkin valossa saattoi nähdä, että se oli tahriintunut tiepölyyn. Hienoa. Ensin shampanjatahraiset kengät ja pölyinen puku... Hän näytti siltä, kuin olisi käynyt railakkaammissakin juhlissa, ja sitten ryöminyt parin puskan kautta kotiin.

Vasemmassa kämmenessä alkoi tuntua kirvelyä. Leslie käänsi kätensä, tarkastellen vaaleaa ihoa. Nahka oli lähtenyt pieneltä alueelta, ja haavan reunat olivat tahriintuneet hopeiseen pölyyn, mutta siinä kaikki.

Alexandra seurasi Leslien nousemista huolissaan. Hän tarttui miehen käsiin ja totesi asfaltin olevan hyytävää. "Ei vahinkoja, paitsi kylmettyvät jalat", Alexin hiukset ja mekko olivat saaneet osansa katupölystä. "Me taidamme näyttää metsästä tulleilta..." Alex naurahti.

Nainen koiti saada puvustaan jotain pois, mutta pöly takertui silkkiin ja koristuksiin. Alex hypähteli jalalta toiselle ja kohti autoa. Hänen jalkansa alkoivat jäätyä hyvää vauhtia. Koska Alexilla ei ollut edes sukkahousuja, tämän jalat olivat täysin vailla suojaa. Onneksi näissä kaupungin osissa tiellä ei varmasti olisi lasin siruja tai muuta vaarallista. Se olisi katastrofaalista.

"Onko autosi ensimmäisessä kerroksessa?" Ales kysyi ja pomppi jalalta toiselle. Nyt nainen ei ollut enää niin pitkä, sillä korot olivat antaneet viisi senttiä lisää pituutta. Se tuntui huimalta pudotukselta. Oli outoa katsoa nyt Leslietä ylöspäin.

Leslie unohtui hetkeksi katselemaan Alexandraa. Tuntui lähes hämmentävältä, että tämä oli lyhentynyt viitisen senttiä. Ei siihen tavallisesti kiinnittänyt niin paljoa huomiota, mutta koska Alex oli muutenkin pitkä nainen, matalahkoillakin koroilla tämän pituus lähenteli jo miehen mittaa. Jollakin tasolla Leslie oli tyytyväinen tähän yllättävään takaperoiseen pituuskasvuun. Ehkäpä hän oli sovinisti tai vain ennakkoluuloinen, mutta olo tuntui varmemmalta, kun nainen oli itseä lyhyempi.
Sellaista oli kuitenkin parempi olla sanomatta ääneen, sillä moisella huomautuksella saisi vain kaikkien maailman feministien vihat päälleen ja naamansa seuraavan iltapäivälehden kanteen.

Alexin kysymys havahdutti Leslien ajatuksistaan.
"Hmm? Ai, ei, se on valitettavasti toisessa kerroksessa..." hän vastasi, räpäyttäen silmiään palauttaakseen itsensä takaisin tähän hetkeen. Katse siirtyi naisen vartaloa myöten tämän jalkoihin. Paljaisiin sellaisiin.
Rikkinäisillä koroilla ei kävelty.

Leslie kurtisti kulmiaan hieman, katsahtaen sitten Alexia.
"Ei tuollainen kyllä sovi, loukkaat vielä jalkasi johonkin..." hän huomautti huolehtivaiseen sävyyn. Hän astui askeleen lähemmäs, ja nosti naisen käsivarsilleen.
"Toivottavasti et pane pahaksesi?" hän vielä varmisti, hymyillen hieman.

Kylmä tuuli vavisutti helmoja ja kylmensi jalkoja. "Voi harmi", Alex toteaa ja yllättyy Leslien huolehtivaisuudesta. "Uah!" Alex kietoi nopeasti kätensä Leslien ympärille. "Noh, jos sinä kaadut niin nyt kumpaakin sattuu..." Alex totesi ja ei huomannut paparazin kuvaamista puskasta. Oikeita herkku kuvia median mässäilyn kohteeksi.

"Jaksathan sinä varmasti?" Alexandra huolehti miehen voimista jo ihan sen vuoksi, että hän ei halunnut tippua. Nyt tuuli osui kylmiin jalkoihin melkein suoraan, mutta oli se pienempi paha kuin kaikki kivat terävät asiat maassa.

Alex tukeutui mieheen ja pysyi tämän jälkeen liikkumattomana helpottaakseen Leslien liikkumista. Miehen vartalo hohkasi lämpöä mukavasti. Oikeastaan Alexilla oli hieman liian hyvä olla miehen sylissä. Se oli hyvin vaarallista.

Tuuli oli melko kylmä, mutta ei puhaltanut täysillä. Silti se oli aivan tarpeeksi kylmää. Alex oli vilpittömän iloinen siitä, että hallissa ei tuullut kylmästi. Se lämmitti jo paljon ilmaa.

"Minulla ei ole tapana kaatuilla... Ainakaan monta kertaa päivässä", Leslie vakuutti, kurtistaen sitten hieman kulmiaan.
"Neiti Emmerson, voisin ottaa tuon jopa loukkauksena!" hän huomautti, kun Alex esitti epäilyksensä hänen voimistaan. Mies hieman heikommalla itsetunnolla varustettuna olisi jo musertunut ja ryöminyt jonnekin nuolemaan haavojaan. Lesliellä ei onneksi ollut ollut juurikaan itsetunto-ongelmia sitten teini-iän. Ainakaan hän ei ollut sen jälkeen tiedostanut niitä...

Hän paransi hieman naisen asentoa sylissään, toinen käsi tämän selällä, toinen polvitaipeiden alle koukattuna. Samalla hän piti huolen myös siitä, etti vihreän muotiluomyksen helma turhaan pääsisi heittelehtimään tuulessa. Alex tuskin olisi innostunut liiaksi, jos hänen hameenhelmansa olisi yllättäen kohonnut jonnekin kainaloiden tasolle, vaikkei Leslie itse välttämättä olisikaan sitä laittanut niin pahakseen...
Mutta ei, hän oli herrasmies. Hän ei edes ajatellut sellaista vaihtoehtoa.

Kantamuksestaan huolimatta mies lähti askeltamaan eteenpäin nopeasti, niin että he pääsisivät mahdollisimman pian turvaan kylmältä tuulelta. Hänen vääntynyt nilkkansa valitti hieman, muttei kuitenkaan liikaa, jotta se olisi riittänyt estämään kävelemisen kokonaan.

Puna kohosi Alexandran poskille kun Leslie sanoi voivansa ottaa hänen epäilyksensä loukkauksena. "Sitä ei oltu tarkoitettu loukkaukseksi", Alex tmutisi ja rypisti hennosti kulmiaan. "Sinä onnut hieman. Oletko satuttanut jalkasi? Sinä et saisi kantaa minua. Voit satuttaa jalkasi vieä pahemmin!" Alex ei kuitenkaan rimpuillut, mutta huolissaan hän oli.

He saapuivat betonin suomaan tuulen suojaan. Se tuntui heti paljon paremmalta. "Ei täällä varmaan ole lasin siruja tai mitään... Kyllä minä voin kävellä", Alex vakuutti ja ei missään nimessä suostunut olemaan se hiljainen prinsessa prinssin sylissä. Alex oli enemmänkin... ankka. Ei pitänyt siitä, mutta ei rimpuillutkaan. Tosin ankka varmasti rimpuili, mutta sivu seikka! Ankka mikä ankka.

Halli oli täynnä hienoja autoja. Yellow avenuelle ei kelvannut perus perheauto. Alex ei edes omistanut autoa, koka ei kokenut moista tarpeelliseksi. Hän saattoi soittaa taksin kumoamatta budjettiaan täysin. Vaikka hänen isänsä oli rikas, ei Alex aina halunnut tähän tukeutua ja auto olisi ehdottomasti isän nimissä.

Leslie tuhahti, kun Alexandra huomautti hänen ontumisestaan.
"Se korkeintaan tärähti hieman", hän vastasi, selvästi vähättelevällä äänensävyllä. Ei hän itse edes kiinnittänyt huomiota ontumiseensa, sen verran lievää se oli. Ehkäpä nainen tunsi sen selvemmin, matkatessaan hänen sylissään. Mutta jalka ei ollut poikki, ei edes nyrjähtänyt, ei sen pitäisi juurikaan olla haitaksi.

Vilkaisu ympärilleen parkkihallissa kertoi, että suurin osa juhlavieraista oli vielä paikanpäällä. Siinä tosin ei ollut mitään erikoista, ihmiset eivät halunneet menettää pienintäkään mahdollista juorua. Sitä paitsi, jos joutui syystä tai toisesta lähtemään kesken juhlallisuuksien, oli suurempi vaara joutua itse epämiellyttävän julkisuuden kohteeksi. Pahat kielet alkoivat soida heti, kun hissin ovet olivat kilahtaneet lähtijän takana kiinni.
Jo toisen kerran Alex sai Leslien tuhahtamaan.
"Älä ole hassu, betonilattia vain repii jalkapohjasi rikki. Kyllä minä sinunlaisesi keijun jaksan kantaa."

Vastalauseista välittämättä hän harppoi hissille, joka oli onneksi sopivassa kerroksessa. Varoen lyömästä Alexin jalkoja hissinoveen hän astui sisään. Hieman kolisten hissi kipusi ylempään kerrokseen, ja päästi heidät sisältään, kilahtaen hyvästiksi.
"Minulla on käytössä musta mersu", Leslie vastasi, ja irvisti päälle.
"Se tosin ei ole omani, onneksi. Mutta koska autoparkani on huollossa, minun on käytettävä tätä..."
Hän huokaisi hiljaa, samalla kun he saapuivat oikealle käytävälle. Kolmen auton päästä musta mersu nökötti aloillaan, uskollisesti odottaen.

Huokaus tuli syvältä Alexin sisältä kun tämä katsoi miestä ja ravisti hennosti päätään. Leslie oli hyvin itseppäinen, mieheksi. Olisi tämä voinut laskea Alexandran edes hississä olon ajaksi, mutta ei. Miehillä oli ilmi selvästi näyttää kykynsä kolme kertaa rankemmin, jos niitä epäiltiin hiemankin. Se näyttämisen halu tuntui myös kasvavan kun epäilijänä oli nainen.

"Minusta mersu on hyvä auto", Alex totesi ja kallisti päätään niin että pitkät tummanruskeat kiharat valuivat ja osuivat miehen käteen tämän liikkuessa. Auto tarkoitti onneksi sitä Alexille, että hän pääsisi istumaan penkille. Nainen oli hämäävän tietoinen miehen liikkeistä ja se oli hivenen hermostuttavaa. Alex ei muutenkaan päästänyt ihmisiä yleensä kosketus etäisyydelle, saatikka näin pitkäksi aikaa.

"Saanhan minä autossa istua ilman kenkiä?" Alex kysyi ja virnisti. Häntä ehkä hieman huvitti miehen suojelevaisuus, mutta tavallaan se oli liikuttavaa. Alexandra tiedettiin seurapiireissä siitä, kuinka epäonninen hän tuntui olevan. Hänen ympärillään sattui ja tapahtui. Toisinaan ilkeät kielet sanoivat sen olevan huomion hakuisuutta, mutta tosi asiassa Alex oli vain hieman kömpelö.