Now we all ready to head out of the VIP

"Eihän siinä periaatteessa mitään vikaa ole", Leslie myönsi pitkin hampain, jääden hetkeksi katselemaan virtaviivaisesti muotoiltua autoa. Olihan se hyvä auto, ei sitä voinut kiistää. Tuskin se muuten olisi edes saavuttanut mainettaan. Mutta silti...
"Minusta siitä vain puuttuu sielu", mies jatkoi, mutta pudisti sitten äkkiä päätään, naurahtaen omalle typeryydelleen.
"Vaikka auto mikä auto, mitäpä sitä turhaan hempeilemään."
Kaipa Lesliellä oli jonkinlainen herkkä kohta autolleen. Siinä missä muut rikkaammat vaihtoivat autojaan kuin sukkaparia, oli hän itse suosinut omaa autoaan jo useamman vuoden ajan. Hän ei yksinkertaisesti nähnyt mitään syytä sille, miksi hyväksi todettu yksilö pitäisi vaihtaa heti uuteen.
Huvittavaa, ettei hän tähän mennessä ollut suhtautunut yhteenkään naiseen samalla tavalla. Ehkä hänen sittenkin pitäisi harkita auton vaihtamista...

Hellävaraisesti Leslie laski Alexin käsivarsiltaan maahan.
"Ehkäpä tämän kerran", hän vastasi virnistäen, kaivaen samalla taskustaan autonavaimensa. Onneksi se ei sentään ollut mennyt putoamaan heidän kaatuessaan, se siitä olisikin puuttunut...
Hän napsautti avainta, ja lukot napsahtivat, valojen välkähtäessä tervehdykseksi. Tervetuloa takaisin ja mukava nähdä.
Leslie harppasi auton luo, ja avasi pelkääjänpaikan puoleisen oven.
"Sisään vain..."

Naisen musta kulma kohosi hieman ihmettelevästi toisen puheille, mutta ei nainen muuten kertonut mitään ihmettelyistään. Betoni oli kylmää kuin mikä! Herkät jalkapohjat kertoivat nopeasti kaiken muhkeroista ja kuopista. Ihme, sillä näitä jalkoja oli kidutettu ties missä muotikengissä! Alexandra luikahti pelkääjän paikalle. Hän pelastihelmansa vielä oven välistä ja hymyili kiittävästi.

Kun Leslie istuutui kuskin puolelle, oli Alex jo turvavöissä. Se oli kuin refleksi. Hänen isänsä oli ollut tarkka vöistä. Niitä ilman ei ajettu. Lisäksi se osittain esti poikien lääppimisen, kun Alex oli ollut paljon nuorempi. Nykyään häntä ei lääpitty. Se olisi ollut liiankin törkeää. Miljoonia ei kannattanut loukata.

"Minä asun tällä hetkellä hotellissa. Voisitko viedä minut sinne?" Alex asutti yhtä parhaista hotelleista. Se oli kylläkin naamioitu enemmänkin kerrostaloksi, mutta se oli rikkaiden hotelli. Alexin kolmio oli vielä hieman työn alla, mutta än muuttaisi sinne ensi viikolla. Hän tuskin malttoi odottaa.

Alexin istuuduttua ja saatua myös helmansa auton sisäpuolelle Leslie sulki oven, ja kiersi auton toiselle puolelle. Hänet oli vallannut hetkellinen syyllisyys siitä, mitä hän oli aikaisemmin sanonut, ja niinpä hän hipaisi pahoitellen auton kylkea, ennen kuin avasi kuskinpuoleisen oven ja livahti sisään. Ihan hyvä auto tämä oli, turhaan hän sitä haukkui. Parempi se oli kuin moni muu auto, jonka hän olisi voinut saada väliaikaiseksi kulkupelikseen.
Pitäisi anteeksipyynnöksi käydä vaikka pesettämässä autoparka. Kyllä, niin hän tekisi. Heti huomenna, ennen kuin suuntaisi poliisiasemalle.

Leslie sujautti avaimen virtalukkoon, ja kiinnitti turvavyönsä. Auto suorastaan kehräsi tervehdyksensä kun hän käänsi avainta. Varmistuttuaan vielä peilin kautta siitä, ettei kolaroisi mihinkään, hän peruutti mersun parkkiruudusta. Moottorin käynnistyttyä myös auton soitin oli kytkeytynyt päälle. Kaiuttimista alkoi soljua Requemin Sanctus.
Jälleen kerran Leslie sai virnistää hieman nolona.
"Laita toki radio päälle, jos haluat... Minulla on tapana kuunnella klassista ajaessani."

Hän nyökäytti päätään toivomukselle, samalla kun ohjasi auton hallista.
"Mikä hotelli?"
Vaikka oikeastaan mies luuli jo tietävänsä vastauksen, ottaen huomioon Alexin vanhempien varallisuuden...

Penkit olivat mukavan pehmeät ja jalkoihin osui sopivan lämmin ilma. "Minä soitan klassista musiikkia, joten en vaihtaisi radioon", Alex totesi ja nojasi päätään niskatukeen. "Royale", Alexia hieman inhotti sanoa koko nimeä. Hän tavallaan inhosi rahojen tuomaa leimaa. Se asetti ihmisille oletuksia hänestä. Hänen luonteestaan ja ajatuksistaan ja normaalisti ne olivat pahasti väärässä.

Alexandra katsoi katukuvaa ja hymyili hieman salaperäisesti aatteissaan. Hän nautti yöstä, lampuista, lontoosta. "Minun pitää kiittää sinua jotenkin ystävällisyydestäsi", Alex sanoi hetken päästä ja käänsi katseensa Leslien komeaan profiiliin. Mies olisi helposti saanut mallin töitä. Alexandra ei kyseen alaistanut sitä hetkeäkään.

"Onko sinulla jotain toiveita?" Alex kysyi ja kipristeli varpaitaan ihanan lämpimän puhalluksen osuessa niihin. Mies oli todella ansainnut kiitokset. Tämä oli tehnyt jo enemmän kuin tarpeeksi. Lisäksi isien välinen tuttavuus loi lisää paineita. Alexandra ei koskaan haluaisi häväistä isäänsä, tai paremminkin ei uskaltaisi.

Leslie oli jossakin sisimmässään tyytyväinen. Hän ei juurikaan pitänyt nykymusiikista, se sai vain hänen pinnansa kiristymään. Klassinen oli jotakin niin erilaista, se soljui mielen läpi, puhdistaen sen ajatuksista, rentouttaen jokaisen solun...
Ehkäpä kyse oli kuitenkin vain tottumuksesta. Heidän kotonaan ei juuri muunlaista musiikkia ollut kuunneltu. Hän oli varma, että oli kuullut Mozartin levyjä jo äitinsä kohdussa. Ehkäpä se selitti osaltaan sen, miksi hän oli erikoisen mieltynyt juuri tuohon säveltäjään. Ja juuri Requiem kuului hänen ehdottomiin suosikkeihinsa, vaikka se toisinaan oli hyvinkin raskastempoista.

Mies oli arvannut heidän määränpäänsä oikein. Se olisi toisella laidalla kaupunkia, rauhallisella, hyvämaineisella alueella. Niin että rikkaat saivat olla suhteellisen rauhassa, kun halusivat...
Onneksi liikenne oli öisin melko vähäistä. Katuvalot vuoroin valaisivat auton, vuoroin jättivät sen pimeyteen, ennen kuin jälleen uusi valokeila otti auton lempeään syleilyynsä. Hän kohensi peruutuspeilin asentoa hieman, mutta takana ei näkynyt kuin yhden auton valot, nekin pidemmän matkan päässä. Oli harvinaisen hiljaista jopa yöksi.
Täällä ei voinut juuri nähdä tähtiä.

Alexin toteamuksen kuullessaan Leslien oli pakko taistella, ettei hänen kasvoilleen olisi levinnyt typerää virnettä. Se vain kuulosti suoraan elokuvasta napatulta repliikiltä...
Leslie vilkaisi naista silmäkulmastaan, keskittyen sitten jälleen tiehen.
"Me miehet kaipaamme selviä vaihtoehtoja..."
... ettemme tahallamme ymmärtäisi väärin...

Autoon helähti viulun säestämän huilun lisäksi Alexin nauru. "Te ette taida voida juoda drinkkiä, mutta miten olisi myöhäinen... yöpala", Alex hymyili ja venytteli hieman. "Anteeksi, seurapiiri rooli jää aina hetkeksi päälle. Kuulostan omissa korvissanikin joltain Victoorian aikaiselta ihmiseltä. Hyvin tylsältä", Alex naurahti.

Seurapiireissä naisen tuli olla hiljainen ja korostaa vanhempiaan. Luoda suhteita, mutta ei sellaisia, josita voitaisiin juoruta. Naisen maineen tuli olla puhdas, säreetön ja ammattimainen. Alex oli elänyt niin koko elämänsä. Täydellisessä kuoressa. Maalla hän vapautui, levitti siipensä.

Royalin hyvä puoli, oli turvattu yksityisyys. Kukaan ei löytäisi sinua, ellet niin haluaisi. Se oli hyvin tärkeää toisinaan. Alexandran vanhempia oli uhkailtu sieppauksilta ja silloin hänet oli kiidätetty piiloon.

Onneksi ajomatka ei ollut pitkä. Alex kaipasi kipeästi jotain syötävää. Hänelle oli tullut kiireä lähteä yliopistolta juhlien takia. Hänen äitinsä mukaan nainen ei edes tarvinnut ruokaa. Alex tarvitsi.

"Ainahan voisin jäädä yöksi luoksesi selviämään?"
Vastaus, joka ei koskaan päässyt etenemään ajatusta pidemmälle. Jollekin muulle sitä olisi saattanut käyttääkin, muttei Alexille. Se olisi ollut hieman liian suoraviivaista, sillä Leslie ei ollut ehtinyt tunnustella tilannetta aivan tarpeeksi. Jos kyse olisikin ollut täysin vieraasta naisesta, asia olisi ollut eri. Alex oli kuitenkin hänen isänsä tuttavan tytär, ja kaiken lisäksi liikkui liikaa samoissa piireissä...
Sääli.

"Vai että yöpala?" mies hymähti, samalla kun napsautti vilkun päälle ja kääntyi risteyksestä oikealle. Auto kääntyi pehmeästi, aivan kuin olisi ajatellut matkustajiaan.
"Olisi epäkohteliasta kieltäytyä kutsusta."
Harvinaista kyllä, hänellä ei olisi töitä heti aamusta alkaen. Ei siis haittaisi, vaikka menisikin hieman tavallista myöhempään.

Yhtäkkiä Leslien olisi tehnyt mieli ajaa ulos kaupungista, jonnekin, mistä olisi voinut nähdä tähdet. Hän jätti kuitenkin mielihalunsa toteuttamatta, ja kääntyi sen sijaan hotellille johtavalle tielle.

Alexia huvitti suuresti miehen äänensävy. "Te nauratte minulle. Ettekö niin?" Alex kysyi ja katsoi toista pää kallellaan. Naista ei huvittanut pelata uhkapelejä. Leslie olisi ollut uhkapeli. Hänen isänsä saisi kohtauksen, jos hänen tyttärensä päätyisi sänkyyn Henryn pojan kanssa. Isä oli tarkka kaikista suhteistaan, tosin... Se tekisi leikistä kiinnostavampaa. Eikä kukaan saisi varmaankaan tietää... Se voisi jopa toimia.

Mersu kaartoi sulavasti hotellin pihaan ja parkki poika tuli noutamaan autoa. Alex nousi itse autosta soraisalle tielle. Pari terävää kiveä osui herkkiin jalkapohjiin, mutta se ei näkynyt naisen kasvoilla mitenkään.

vihreän puvun helma osui nyt maahan. Ilman korkojaan Alex näytti hieman viattomammalta. "Haittaako sinua jos käyn nopeasti vaihtamassa vaatteeni ja liityn seuraasi sitten?" Alexandra kääntyi katsomaan Leslietä ja hymyili oikein kauniisti. Olisihan vain hyvin järkevää vaihtaa mekko johonkin ei niin juhlavaan ja saada kengät jalkaan.

"Nauran? Enhän toki..." Leslie vakuutti viattomasti, vilkaisten jälleen vieressään istuvaa naista. Hänen tavallisesti kovin kylmiin silmiinsä oli tullut uudenlaista eloa, ne lähes tuikkivat, saaden hänet näyttämään nuoremmalta. Mikä hänet sai käyttäytymään näin? Tuskinpa se oli viaton shampanjalasi, joka ei riittänyt edes lämmikkeeksi. Ehkäpä jokin naisessa sai tämän aikaan? Siitä olisi mielenkiintoista ottaa selvää...

Auto oli tuskin ehtinyt liukua pysähdyksiin, kun parkkipoika oli jo valmiina. Punahiuksinen kaveri, kasvoilla muutama kourallinen pisamia. Tuskin kovinkaan vanha. Leslie luovutti avaimensa nuorukaiselle ja katsoi hieman haikeasti, kuinka hänen autonsa kaarsi näkyvistä.
Toivottavasti se ei naarmuuntuisi. Hän joutuisi siinä tapauksessa lunastamaan auton. Eikä hänellä ollut toistaiseksi tarvetta kahdelle ajopelille.

Siniset silmät kääntyivät Alexia kohti.
"Ei tietenkään", mies vakuutti, hymyn kaartaessa suupielet ylöspäin.
"Minulla on ikäväkyllä vain kovia kärsinyt pukuni, mutta toivottavasti kelpaan tällaisenään..."

Katse vaelsi miehen puvulla. "Kelpaa, sillä meidän on syötävä huoneessani, joten vain tarjoilija näkee sinut minun lisäkseni", Alex totesi ja lähti kävelemään marmori portaille. Vihreä puku tuli kauniisti perässä ja ovimies kipitti aukaisemaan ovelle. "Hyvää iltaa neiti, hyvää iltaa herra", ovimies tervehti ja kumarsi. Alexandra Emmerson hymyili miehelle kauniisti ja tervehti kohteliaasti. Ei marssinut vain suoraan ohitse.

Alex kysyi nopeasti oliko hänelle jätetty viestejä ja tietenkin oli. Vastaan otto virkailija ojensi ne naiselle ja toivotti myös hyvää yötä. Alexandra palasi nopeasti seuralaisensa komeaan seuraan. "Onko sinulla toiveita ruuan suhteen?" Alex kysyi ja lähti kulkemaan kohti hissiä. Onneksi lattiaa peittivät suuret muhkeat matot. Ne tuntuivat mukavilta paljaissa jaloissa.

Hississä Alexandra painoi toiseksi ylintä kerrosta. Hissi kulki nopeasti ja hiljaa aueten sitten käytävään jossa oli muutamia ovia. Kauimmainen oikealla oli Alexandran ovi.

Leslie vilkaisi nopeasti alaspäin tarkistaakseen vielä kertaalleen pukunsa kunnon. Eiköhän se kelvannut. Hän pyyhkäisi muutaman suuremman pölytahran takistaan, ennen kuin seurasi Alexandraa sisälle. Hän tervehti ovimiestä kohteliaalla nyökkäyksellä, ja jäi sitten odottelemaan siksi aikaa, että Alexandra sai tarkistettua viestinsä. Sinisten silmien katse seuraili huolettomasti aulassa olevan merivesiakvaarion elämää. Pieni keltainen kala ui lasin edessä kuin esiintyäkseen yleisölle.
Se hyvä puoli tällaisissa hotelleissa oli, että henkilökunnalla oli ehdoton kielto puhua mistään, mitä seinien sisäpuolella tapahtui. Leslie olisi voinut juosta sisään vaikka ilman rihman kiertämää, kunhan tuli oikeassa seurassa tai paksu rahanippu kourassaan. Henkilökunta toivottaisi vain kohteliaasti hauskaa iltaa ja poistaisi viuhahduksen valvontakameroiden nauhalta.

Leslie havahtui ajatuksistaan, kun Alexandra palasi hänen luokseen. Hän hymyili naiselle, ja vilkaisi vielä kertaalleen pientä, keltaista kalaa, ennen kuin seurasi Alexia hisseille.
"Hmm... Annan päätösvallan sinulle, en ole itse juurikan tutustunut tämän hotellin antimiin... Onko sinulla mielessäsi jotakin erikoista suosikkia?" hän kysyi, samalla kun he astuivat hissiin. Se oli paneloitu kalliilla puulla, ja takaseinää peitti suuri peili. Leslie käänsi selkänsä sille, sillä ei tällä kertaa halunnut nähdä tahriintuneita vaatteitaan liian läheltä.

Tuntui siltä, että he olivat vasta astuneet hissiin, kun se oli jo kuljettanut heidät ylempään kerrokseen.

Pehmeä matto tuntui taivaalliselta Alexandran jaloissa. "Minä ehdotan leipiä ja salaattia. Kaviaariakin on, mutta minä en pidä sen mausta", Alex nyrpisti nenäänsä hennosti ja virnisti. Hän piti eniten pastasta. Kunnon itse tehtyä pastaa ei mikään voittanut.

Alex kaivoi pienestä iltalaukustaan avaimensa ja avasi piaan oven. Täällä asiakas oli kaikki kaikessa. Jos varasi huoneen hyvissä ajoin, se jopa sisustettiin tahtosi mukaan. Alexandran huone oli lämmin henkinen, mutta samaan aikaan hillitty. "Ole kuin kotonasi", Alexandra sanoi ja laittoi avaimet koukkuun oven vieressä. Viestit hän laittoi viereiseen kulhoon.

Huone oli olohuoneen tapainen minibaareineen. Sieltä johti kaksi ovea toisiin huoneisiin ja yksi suurelle parvekkeelle. Alexandra nappasi yhdestä laatikosta ruokalistan ja kuljetti sen ruokia pitkin kapeaa sormeaan. "Sopiiko sinulle vihreä salaatti ja voileivät?" Alex kohotti katseensa komeaan vieraaseensa. Nainen muisti aiemmat naiset eikä epäillyt sitä etteikö mies olisi saanut näitä pauloihinsa. Se ei olisi ollut temppu eikä mikään!

"Kaviaari on yliarvostettua", Leslie myönsi. Kyllähän sitä söi, siinä missä muutakin, mutta ei se erityistä herkkua ollut. Kaipa se oli vain status, joka nosti kaviaarin yli muiden ruokien. Vähän kuten hanhenmaksakin...
Leslie ei koskaan ollut voinut sietää sisäelimiä. Ei minkäänlaisia, pelkkä ajatuskin inhotti häntä. Oli inhottanut siitä lähtien, kun he olivat joskus koulussa biologian kurssilla joutuneet pilkkomaan erinäisiä elimiä. Syyttäjän työssä ei sitä paitsi voinut välttyä näkemästä epämiellyttäviä kuvia, joissa ihmisen sisikunta oli tavalla tai toisella levitetty pitkin maita ja mantuja. Sen jälkeen todella vahvavatsaisempikin harkitsi siirtyvänsä kasvissyöjäksi.

Leslie astui Alexandran perässä tilavaan hotellihuoneeseen.
"Miellyttävää", hän hymähti, katsottuaan pikaisesti ympärilleen. Sen enempää miettimättä hän riisui kärsineen takkinsa ja ripusti sen naulakkoon. Valkea kauluspaita oli sentään pysynyt puhtaana.

"Se kuulostaa oikein hyvältä", mies vakuutti, samalla kun asteli peremmälle huoneeseen.

Kehut lämmittivät mukavasti Alexandran mieltä, sillä hän oli itse ollut suunnittelemassa huonettaan. Hänen isänsä oli vaatinut tyttärelleen vain parasta. Tällä oli taas se vaihe, kun Alex oli kaiken napa. Se oli toisinaan hyvinkin rasittavaa, mutta asiaan tottui.

Alexandra tarttui sisäiseen puhelimeen ja tilasi huoneeseensa ruuat. Juomat hänellä oli omasta takaa. Kiitettyään virkailijaa hän laski luurin paikalleen. "Voisitko avata oven, kun ruoka saapuu jos olen juuttunut jonnekkin kiinni?" Alex kysyi silmät tuikkien naurusta. Hän oli kerran juuttunut omaan vaatehuoneeseensa. Se oli melkoinen saavutus, jopa Alexilta. Mutta ne nyörit olivat juuttuneet mystisesti johonkin kiinni ja... Ei siitä sen enempää.

Vasen ovi vei makuuhuoneeseen josta pääsi vaatehuoneeseen. Alex otti henkarista kotimekkonsa. Se oli lyhyempi, puuvillainen, pitkähihainen ja täysin koruton mekko. Vihreä helma ylsi hieman yli polven ja oli hieman kellomainen. Alex piti siitä kovastikkin ja se puki häntä. Jalkaansa hän sujautti kevyet tossut, sillä sukat eivät vain sopisi mekon kanssa. Pakko mielle mikä pakkomielle.

Royal oli kuuluisa nopeudestaan ja nainen kuuli miten oveen koputettiin. Hän otti kuitenkin korvakorunsa kiireettömästi ja muutekin korut. Hiuksissa ollut pieni klipsu sai myös lähteä. Meikkejään nainen ei sentään pessyt vaan asteli takaisin huoneeseen. Ruoka olisi osa laskua, joten rahojen kanssa ei tarvinnut pelata nyt.

"Tietysti", Leslie vakuutti.
Mies asteli pehmeällä matolla verhotun lattian poikki, ja istahti mukavannäköiselle sohvalle. Hän otti rennon asennon, nojautui hieman taaksepäin ja asetti käsivartensa lepäämää suorana selkänojalle. Tuntui hyvältä istua, nilkkakin tuntui hieman rauhoittuvan, kun painoa ei varattu sen päälle.
Odotellessaan Leslie antoi katseensa kiertää huoneen ympäri vielä kerran. Se ei ollut samanlainen, kolkko hotellihuone kuin ne, joissa hän oli toisinaan yöpynyt. Huoneesta selvästi näki, ettei sitä ollut ollut tarkoituskaan muokata neutraaliksi, sellaiseksi, jossa kaikkia makuja edustavat ihmiset voisivat viihtyä suhteellisen kivuttomaksi.

Ovelle koputettiin, ja lupauksensa mukaisesti Leslie nousi viihtyisältä paikaltaan, astellen avaamaan. Oven takana seisoi tyylikkääseen työasuun pukeutunut nainen, joka kohteliaasti tervehdittyään lykkäsi huoneeseen siron kärryn, jolla olevan kuvun alla ruuat odottivat. Vaikka kyse ei ollutkaan ruuasta, joka olisi tarvinnut pitää lämpimänä.

Samaan aikaan Alex saapuikin takaisin huoneeseen.

Tarjoilijatar vei ruuat pöydälle ja asetteli aterimet ja lautaset huolellisesti paikalleen. "Hyvää ruokahalua neiti Emmerson. Hyvää ruoka halua arvon herra", nainen toivotti ja sipsutti pois heti kiitoksen kuultuaan. Välillä Alexia hirvitti paikan muodollisuus. Alex asteli pöydän luokse ja kohotti kupuja. Tyytyväinen hymy kohosi naisen kasvoille.

"Mitä haluaisit juoda?" Alex kysyi käntyen hymyillen Leslien puoleen. "Mineraali vettä, maitoa, vettä, mehua...", Alex luetteli kävellessään pienelle jääkaapille. "Minua hieman pelottaa, kuinka paljon täällä on juotavaa", nainen totesi ja virnisti. Alkoholiin Alex ei koskenut. Hän olisi liian vaarallinen sen jälkeen. Ties mitä voisi tapahtua kun neiti Emmerson tulisi maistiin!

Alex otti itselleen mineraalivettä, jonka mainostettiin maistuvan sitruunaiselta, mutta ei kyllä ollut. Maitoa Alex ei juuri juonut. Toisinaan kun hän ei saanut unta hän teki itselleen hunaja maitoa. Se vaivutti uneen takuu varmasti.

"Hmm... Mineraalivettä minullekin, kiitos", Leslie vastasi Alexin kysymykseen. Oikeastaan hänelle olisi maistunut ehkä jokin hieman vahvempikin, ei yksi sievä lasillinen shampanjaa riittänyt humalluttamaan, ja tuskin lasillinen jotakin muuta olisi tehnyt sen enempää. Hän ei kuitenkaan halunnut olla tunkeileva: jos Alex kerran ei juonut, ei hänenkään pitänyt.
Sääli siinä mielessä, että tällaisessa hotellissa olisi varmasti ollut sangen hyvälaatuinen valikoima...

Mies asteli pöydän luo, ja siirsi ensin tuolin syrjään Alexia varten, aivan kuten herrasmiehen kuuluisi. Samalla hän antoi itselleen luvan hieman silmäillä naista. Tämä näytti oikein sievältä vihreässä mekossaan... Joko se oli naisen lempiväri, tai sitten sen oli yksinkertaisesti katsottu sopivan tälle.
Hänen täytyisi ottaa asiasta selvää.

Kun Alex oli istahtanut, Leslie siirtyi omalle puolelleen pöytää ja istahti alas.
"Hyvää ruokahalua", hän toivotti hymyillen.

Pehmeät tossut eivät päästäneet ääntäkään kulkiessaan lattian poikki. Alex toi pöytään kaksi mineraali vettä. Leslie oli ystävällisesti vetänyt Alexille tuolin ja auttoi neidin istumaan. "Kiitos", Alex sanoi ja hymyili suloisesti. Hän viihtyi paljon paremmin juuri tälläisenä, arki Alexina. Seurapiiri Alex oli aivan liian kahlittu ja teennäinen.

"Hyvää ruokahalua", Ale vastasi toivotukseen ja aukaisi pullon kaataen Leslielle kuplivaa vettä. Naisen liikkeet olivat varmoja, sillä hän oli kapinan hetkinään toiminut eräässä ravintolassa tarjoilijana. Tosin, mikään työkokemus ei ollut pahasta. Alex kaatoi itselleen myös vettä ja laski pullon sitten syrjään.

Laitettuaan lautaselleen ruokaa Alexandra kohotti kauniit silmänsä katsomaan miestä. "Harrastatko sinä mitään?" Alex kysäisi uteliaana ja jos heillä olisi jotain yhteistä, siitä saisi keskustelun aikaan. Klassikot eivät vanhene koskaan.

Vaikka Alex näyttikin vain kiinnostuneelta hän painoi mieleensä kiinnostavia yksityis kohtia miehestä. Tämän ulkonäkö oli tyrmäävä. Hän saisi varmasti polvet notkumaan keneltä vain niin halutessaan. Tosin, Alexandralla ei ollut vaikeuksia kuvitella miestä oikeussaliin. Leslie oli varmasti vakuuttava ilmestys.

Leslie odotti, että Alexandra sai täytettyä ensin oman lautasensa, ja alkoi vasta sitten ottaa ruokaa omalle lautaselleen. Salaatti näytti olevan aivan tuoretta, eikä mies voinut olla ihmettelemättä, mistä ainekset hotellille tuotiin. Ja heitettiinkö ylimääräiset pois siinä vaiheessa, kun ne olivat muuttuneet liian nuupahtaneiksi hienostuneeseen makuun?
Kuka tiesi, mitä hotellin keittiössä tapahtui...
Sisäisesti huokaisten Leslie laski lautasen takaisin eteensä, ja otti ruokailuvälineet käsiinsä.
Toisinaan oli parasta vain olla ajattelematta liikaa.

Alexin esittäessä kysymyksensä Leslie suuntasi oman katseensa naisen silmiin, hymyillen hieman surumielisesti.
"Työni ei jätä minulle juurikaan vapaa-aikaa", hän vastasi, pudistaen sanojensa vahvistukseksi päätään.
"Ja pelkään pahoin, etteivät vähäiset harrastukseni ole kovinkaan kiinnostavia."
Hän luki, kuunteli musiikkia ja saattoi toisinaan käydä teatterissa. Tylsän tavallista elämää. Olisi ollut huomattavasti mielenkiintoisempaa päästää kertomaan hurjista seikkailuista viidakossa tai taisteluista säätä vastaan vuoristossa...

Mies keihästi pienen annoksen salaattia haarukkansa kärkeen, ja vei sen suuhunsa. Salaatti oli aivan yhtä tuoretta kuin miltä se näyttikin, ja Leslien oli pakko myöntää, että maku oli uskomaton.

Vai ei ollut vapaa-aikaa... Alex kallisti kevyesti päätään ja hymähti. "Tiedän tunteen. Kiinnostavinta mitä olen tehnyt on... ratsastaminen", Alex virnisti ja mussutteli ruokaansa tyytyväisenä. Hän ei pitänyt mistään sen kummemmasta. Hyvä musiikki ja lenkki olivat rentouttavia. Tosin, Alexin piti olla varovainen sillä isukki ei pitäisi miljoonien lunnas vaatimuksista. Se oli karu totuus, että varakkuus toi myös vaarallisia vaaroja.

Oli hieman outoa illastaa miehen kanssa, jonka kanssa ei ollut edes treffeillä. Vaikka Alex piti yksityiselämänsä salassa se ei tarkoittanut sitä, etteikö sitä olisi ollut. "Pidätkö sinä työstäsi? Sinun kerrotaan olevan hyvä, mutta pidätkö siitä mitä teet? Nimittäin minun pitäisi kuulemma johtaa miljoona bisnestä ja minä vihaan sitä. Siksi opiskelenkin jotain aivan muuta", neitonen virnisti hieman syyllisenä. Hänen todella pitäisi hihkua innosta tulevasta urastaan, mutta se ei vain... kiinnostanut. Alex kaipasi jotain aivan muuta kuin liikenneneuvotteluita ja tiukkoja jakku pukuja.

Alex katseli välillä ulos ikkunasta ja sitten Leslietä. Mies varmasti pärjäisi missä vain. Hän näytti siltä, että tietäisi varmasti kaiken. Jos Alexilta siis kysyttäisiin kenet hän ottaisi autiolle saarelle, hän ottaisi Leslien. Täytyihän tämän olla todella älykäs, kerta hän toimi lain puolesta puhujana. Se oli vaikea ammatti.

Leslie ei voinut millään muotoa väittää pitävänsä ratsastamisesta. Suoraan sanoen hän kammosi hevosia, oli kammonnut lapsesta saakka. Hän oli varma, että nuo eläimet suunnittelivat jotakin kamalaa ihmisten pään menoksi. Niiden silmissä oli häijy katse. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka kukaan muu ei ollut huomannut sitä...
Siitä huolimatta mies kysyi kohteliaasti:
"Ratsastatko edelleen?"

Hän söi salaattian verkkaalleen, kuin nauttiakseen jokaisesta suupalasta. Enemmän kuin ruokaan hän oli kuitenkin keskittynyt seuralaiseensa. Aina sopivan tilaisuuden tullen miehen katse tarkkaili tuota naista. Alex ei ollut pilannut luonnonkaunista ulkonäköään liialla meikillä. Tämä tuntui myös olevan oma itsensä, ei esittävän mitään.
Jokin siinä miellytti Leslietä, enemmän kuin hän uskalsi myöntää.
Ja kun heidän silmänsä silloin tällöin kohtasivat, ei mies voinut olla ihastelematta Alexin silmien erikoista väriä, josta hän ei tuntunut pääsevän perille.

Kysymys sai Leslien lähes hätkähtämään. Hän ei ollut odottanut sitä, ei ollut osannut varautua.
"Työni on todella kiinnostavaa ja tarjoaa haasteita", hän vastasi, ennen kuin ehti miettiä sanojaan enempää. Ne lipsahtivat suusta kuin varkain, ja vasta sitten Leslie jäi miettimään niiden merkitystä. Pitikö hän työstään? Tietenkin piti, siihenhän hän oli tähdännyt lapsesta saakka! Typerä kysymys...
Miehen kasvoilla kävi osaaottava virnistys, kun Alex paljasti ajatuksensa hänelle.
"Olen pahoillani puolestasi... Mitä itse haluaisit tehdä?"

Alex hymyili toiselle kohteliaasti. "Aina mahdollisuuden tullen. Eli, silloin kun pääsen maalle", nainen naurahti ja heilautti olan yli valahtaneet hiukset takaisin selkään ja jatkoi syömistään. Alex koitti olla näyttämättä hillitöntä uteliaisuuttaan ja kiinnostustaan Leslietä kohtaan. He tapasivat sentään isienssä kautta ja Alex ei halunnut olla haitaksi, millään tavalla. "Minä haluaisin... en tiedä. Kauas pois luvuista mieluusti. Musiikki on enemmän minua varten, kuten myös kulttuuri", Alex kohautti olkiaan. Hänellä olisi kokonainen elämä aikaa selvittää, mikä hän haluaisi olla. Ties vaikka hänen unelma ammattinsa olisikin roskakuski. Laulava roskakuski kuulosti lisäksi hauskalta.

Pienen pieni kiusankappale ilmestyi salaatista ja.. se ei suostunut haarukkaan vaan vieri onnistuneesti toiselle puolelle pöytää. "Kiitä onneasi, olen tappava oliivien kanssa", Alex virnisti anteeksi pyytävästi. Kukaan ei varmasti ikinä ole ollut niin kömpelö kuin tämä nuori perijätär. Hän näytti suloiselta, mutta oli verrattavissa tappavaan aseeseen. Hänen ympärillään vain sattui ja tapahtui.

"Isä on aina ehdottanut, että menisin pelleksi sirkukseen. Se voisi olla hyvä idea", Alex totesi hymyillen lämpimästi. Hän varmasti voisi koittaa sitä jonain kauniina päivänä. Ryhtyä karkulaiseksi, kuten lasten saduissa.

Leslie oli aina ollut enemmän kaupunki-ihmisiä. Ehkä se johtui siitä, ettei hänellä juuri ollut kokemusta maaseudusta. Olihan heillä tietenkin ollut statukselle tarpeellinen kesäasunto, mutta sekin oli ollut huomattavan moderni, enemmänkin kakkosasunto kuin minkäänlainen mökki.
Mies nyökäytti päätään, kun Alex kertoi haaveistaan.
"Minä taas haluaisin matkustaa. Olen aina halunnut päästä käymään jossakin kaukana, täysin vieraassa kulttuurissa."
Mutta siihenkään ei ollut aikaa. Vaikka heillä olikin ollut rahaa, isä oli ollut aina kiireinen. Perhe ei yksinkertaisesti ollut ehtinyt matkustaa, eikä Leslie sen vuoksi ollut ollut ulkomailla kuin pari kertaa elämässään. Toisellakin kerralla hän oli sairastunut niin pahasti, ettei muistanut matkasta juuri mitään. Sen jälkeen hän ei ollut pystynyt syömään simpukoita alkamatta voida huonosti...

Leslien ajatukset katkesivat, kun hän jäi katselemaan, kuinka oliivi vieri pöydän yli, pysähtyen vain sentin päähän hänen lautasestaan. Siihen se jäi nököttämään, viattomana kuin mikä.
"Hmh, nuo osaavatkin olla varsinaisia pirulaisia..."

Hän hymähti naisen toteamukselle lempeästi.
"Vai pelleksi... En olekaan ollut sirkuksessa moneen, moneen vuoteen!"

Pienen pieni ilkikurinen virne naamallaan Alex nyökkäsi. "Hyvä palkka ja voisin tehdä sitä missä olen hyvä, kömmähdellä. Kaatua esineisiin ja törmäillä ihmisiin", siinä Alex oli hyvä. "Tosin minun pitäisi olla mykkä, en osaa olla vitsikäs", nainen alkoi nauramaan ja kurottautui ottamaan pienen pienen oliivin pois Leslien lautasen edestä. Tosin, neidin olisi pitänyt muistaa ettei kannattanut tukeutua pöytäliinaan. Alex päätyi rähmälleen lautaselleen ja saattoi vain hymyillä komealle syyttäjälle, jonka annos oli sentään säästynyt. "Pirullisia."

Alex nakkasi oliivin suuhunsa ja hymyili suloisesti. "Näetkös? Täydellinen sirkukseen. Pussihousut ja punainen nenä niin minä olen lavalla", Alexandra Emmerson nauroi ja vilkuili vatsallaan maatessaan miten välttyisi lisä vahingoilta. Kun muut naiset kävelevät ja kumartuvat seksikkäästi paljastamaan kaula aukkonsa, Alex tekee sen kaatuneena salaatti annokseensa.

Leslie hätkähti, kun Alex yhtäkkiä rämähti hänen eteensä pöydälle. Lasit kaatuivat, levittäen sisältönsä valkealle pöytäliinalle hiljaisen sihahduksen saattelemana. Kuin ihmeen kaupalla miehen annos säästyi suuremmalta tuholta, toisin kuin Alexin annos.
"Oletko kunnossa?" hän kiiruhti kysymään, siniset silmät pyöristyneinä. Hän oli kuvitellut Alexin pilailevan, kun tämä oli aikaisemmin puhunut kömpelyydestään. Mutta ei, nainen todella tuntui syntyneen epäonnisten tähtien alla...

Alexin puku oli sotkeutunut ikävästi salaatinkastikkeeseen, jota oli muun salaatin mukana levinnyt myös pöydälle.
Leslie nappasi kankaisen lautasliinan käteensä, tarjoten sitä naiselle.
"Kas tässä..."

Helpointa olisi ollut varmasti vain yksinkertaisesti heittää vaatteet pois. He kun tuntuivat onnistuvan sotkemaan itsensä kerta toisensa jälkeen...